Ylipitkänmatkanjuoksun maailma

Kirjoittelin ao. tekstin vuoden 2016 Sastamalan Jouluun. Sisältää perusesittelyä ultrajuoksusta…

Ylipitkänmatkanjuoksun maailma

Antti Lepistö

Vain he, jotka asettavat itsensä alttiiksi kulkea liian pitkälle voivat saada selville, kuinka pitkälle voi kulkea.

– T.S. Elliot

Ultrajuoksu – omin voimin tuolle puolen

Kestävyys- eli tuttavallisemmin pitkänmatkanjuoksun lajit jaetaan yleisurheilussa keskipitkiin (800-3000m), pitkiin (5000-10000m) sekä maantie- ja maratonmatkoihin. 42 195 metrin mittaista maratonia pidempien juoksumatkojen taittamista kutsutaan ultrajuoksuksi. ”Ylitse” tai ”toiselle puolelle” menemiseen viittavan ultra-sanan mukaisesti voidaankin näiden kohdalla puhua ylipitkänmatkanjuoksusta.

Ylipitkillä juoksumatkoilla juoksija koettelee fysiologisia ja henkisiä kykyjään lyhyemmistä matkoista poikkeavin, usein itseäänkin yllättävin tavoin. Ultrajuoksu vaatii harjoituksen myötä kehitettyä lihasten ja nivelten työkykyä, jalkojen ja keskivartalon iskunkestävyyttä, tehokasta rasvanpolttoon perustuvaa energia-aineenvaihduntaa, psyykkistä väsymyksensietokykyä, itseymmärrystä ja tilannetajua rasituksessa. Mitä pitempi matka, sitä pienempi merkitys on kilpailemisella toisia vastaan, ja sitä enemmän omat tuntemukset ja elämykset hallitsevat matkantekoa. Ultramatka vie juoksijan jaksamisen äärirajoille – tyypillisesti kilometri- ja tuntiluvuille, joita tämä ei harjoittelunsa puitteissa ole lainkaan kohdannut.

Lyhyimpinä ultramatkoina pidetään 30 mailia ja 50 kilometriä. Näiden ohella 50-mailiset, 100-kilometriset sekä kuuden tunnin juoksut lasketaan ns. lyhyiksi ultriksi. 100-mailiset sekä 12, 24 ja 48 tunnin juoksut ovat edellä mainittujen lisäksi varsin yleisiä tie- tai ratakilpailumatkoja. Maailmanennätys 100 kilometrillä on naisten puolella 6h33min ja miehissä 6h10min. Vuorokaudenjuoksussa nopeimmat ovat ehtineet 255 ja 303 kilometriä. Pitkissä ultrissa varsinaista maksimirajaa juostavan matkan tai ajan suhteen on mahdoton asettaa. Tarjolla on esimerkiksi kuuden päivän juoksuja, viikkoja kestäviä etappijuoksuja ja maan tai maanosan halkijuoksuja. Lisäksi kaikenlaiset omatoimiultrat ja hyväntekeväisyysjuoksut ovat nostaneet suosiotaan.

Juoksuja historiaan ja henkisyyteen

Ultrajuoksun tuntijat mainitsevat usein pitkien juoksumatkojen olleen elimellinen osa ihmisen kulttuurista ja evolutiivista historiaa. Muista nisäkkäistä poiketen ihminen on mukautunut sietämään pitkiä taipaleita mm. hikoilemalla tapahtuvan lämmönsäätelyn, pystyasennon ja jalkojen rakenteen avulla. Riistan väsyttäminen juoksemalla on edistänyt proteiinirikkaan ravinnon saamisessa etenkin Afrikan savannivyöhykkeillä sekä Amerikan kansoittamisen yhteydessä. Juosten on eri aikoina välitetty milloin rakkauskirjeitä, sotaviestejä ja hallinnollista tietoa. Juoksukuriirit (vrt. lat. currere – juosta) ovat huolehtineet puolustusjärjestelyistä mm. muinaisessa Persiassa, Inkojen valtakunnassa, Baskimaalla, Etiopian ylängöillä ja Japanissa shogun-hallintojen aikaan. Tiibetissä ja Japanin Hiei-vuoren buddhalaisalueilla juoksulla on ollut merkittävä rooli uskonnollis-henkisessä elämässä. Japanin Tendai-munkkien tarkoin rituaalein rytmitetty vaellus pyhille vuorilleen koostuu seitsemän vuoden mittaisesta rukousharjoituksesta, jonka viimeisenä vuonna suoritetaan 84km:n ja 40km:n kipaisuja päivässä – kumpainenkin matka jopa sata kertaa yhden vuoden sisällä!

Viime vuosien paljasjalkajuoksutrendin myötä tunnetuksi on noussut myösMeksikon Kuparikanjonissa asuva Tarahumara-intiaaniheimo. Tarahumaroille juoksusta kehittyi tärkeä sosiaalisen tunnustuksen ja yhdessäolon muoto. Tarahumarat saattavat juosta päivässä paljain jaloin ja nykyään autonrenkaista tekemillään sandaaleilla yli 100km päivässä, välillä puista palloa mukanaan kuljetellen ja rajajipari-peliään pelaillen.

Monilla nykyisillä tiejuoksuillakin on historialliset taustapontimensa.

Tiejuoksuista tunnetuimpiin ja rankimpiin lukeutuu jokasyksyinen Ateenan Akropoliilta Spartaan Kuningas Leonidaan patsaalle juostava 246km:n pituinen Spartathlon. Tämän aikarajoin ja tarkistuspistein tiukasti säädellyn tapahtuman historiaan liittyy myös vahvaa suomalaissävyä: lohjalainen Seppo Leinonen on läpäissyt Spartathlonin peräti 15 kertaa, ja Noora Honkala on nuorin maaliin päässyt juoksija (22v). Kilpailuun osallistuu joka vuosi kymmenkunta suomalaista. Surullisenkuuluisan viestimies Feidippideen 490eaa taivaltamaa reittiä – minkä mukaan myös maratonjuoksu syntyi – seurailevan Spartathlonin ihmeellinen reittiennätys 20h25min kuuluu kreikkalaiselle runoilija-säveltäjä-ultrajuoksija Yiannis Kourokselle. Kourosin tulokset vuorokauden (303,5km) ja 1000 mailin (10pv10h30min) juoksujen välillä ovat omaa luokkaansa. Spartathlonille osallistuakseen ei kuitenkaan tarvitse olla maailmanluokan ultraaja, sillä maksimiaika juoksussa on 36h, ja viimeistä maaliin päässyttä juhlitaan yhtä paljon kuin ensimmäistäkin.

Etelä-Afrikassa vuodesta 1921 järjestetty Comrades-maraton on vanhin ja osallistujamäärässä mitattuna suosituin ultra maailmassa. Comradesin alkuperäisideana on muistaa I maailmansodan etelä-afrikkalaisuhreja sekä juhlistaa ihmisyyden henkistä voimaa vastoinkäymisten edessä. Se juostaan joka toinen vuosi 87-kilometrisenä ”ylös” Durbanista Pietermaritzburgiin ja joka toinen ”alas” 89-kilometrisenä päinvastaiseen suuntaan Intian valtameren rannikolle. Lyhyt reitti on ylämaavoittoisuutensa vuoksi pitempää hitaampi. Etelä-Afrikassa ultrajuoksu on Comradesin johdosta yksi näkyvimmistä urheilulajeista, ja juoksussa menestyvistä kehkeytyy usein kansallisia julkkiksia.

Ruotsin Taalainmaalla järjestettävän Ultravasan-juoksunkin reitillä oma historiallinen taustansa. Maailman suurimman massahiihdon, 90-kilometrisen Vasaloppetin reittiä mukailevaa Ultravasania mainostetaan legendalla Kustaa Vaasasta, joka vuonna 1521 Västeråsin piispa Peder Svartin sanelumuistion mukaan hiihti reitin ensin taalainmaalaisia pakoon Morasta Säleniin ja sitten – kun nämä uskoivat hänen uutisensa Tukholman verilöylystä – kapinajohtajana Sälenistä takaisin Moraan. Tämän jälkeen Kustaa Vaasa kukisti Kristian II:n julman tanskalaisvallan ja nousi Ruotsin kuninkaaksi. Vuodesta 2014 juostuun Ultravasaniin osallistuu noin tuhat juoksijaa, mukaan lukien liuta maailman terävintä kärkeä.

New Yorkissa kokoonnutaan vuosittain yli kuukaudeksi 3100 mailin Sri Chinmoyn korttelijuoksun merkeissä. Tämä 4988-kilometrinen reissu suoritetaan alle kilometrin mittaisella, betonisella katureitillä. Suomalainen Ashprihanal Pekka Aalto on voittanut juoksun peräti kahdeksan kertaa, kerran alle 41 vuorokauden ajalla. Aallolle kuten monelle muullekin tähän juoksuun osallistuvalle kysymyksessä on pitkä meditaatio- ja keskittymisharjoitus.

Polku- ja vuoriultrat ovat oma lajinsa

Vuorilla ja poluilla käytävien ultrajuoksujen historia on vähintään yhtä pitkä kuin maantieversioiden. Nykyään suosittua polkujuoksua (trail running) on harrastettu pitkään mm. Ison Britannian ylämailla, Alpeilla osana monilajista alppinismikulttuuria sekä eri puolilla Yhdysvaltoja. Yleisesti ottaen ihmiset ovat aiemmin juosseet niin asiointi- kuin urheilutarkoituksissa reittejä, jotka nykymittapuilla muistuttavat enemmän polkuja kuin varsinaisia teitä. Polku-ultrissa juostavat tapahtumat ovat matkaperusteisia, ja tärkeitä muuttujia pituuden ohella ovat polkujen teknisyys eli vaikeustaso sekä kokonaisnousumäärä. Vuori- ja polku-ultrissa aikaa voi siten samalla matkalla ja rasitustasolla kulua tuplasti enemmän kuin tasaisissa maantiejuoksuissa. Polkujuoksuissa juoksija hoitaa juoma- ja muun huoltonsa usein itse. Lisäksi osallistuja on vastuussa reitillä pysymisestä sekä luonnon kunnioittamisesta ja velvollinen tarpeen tullen auttamaan kanssajuoksijoitaan juoksun aikana.

Marathons.ahotu.com-sivuston tapahtumakalenterin mukaan noin 3200:sta seuraavan vuoden sisällä järjestettävästä ultrasta yli 2200 juostaan polulla. Polku-ultratapahtumat ovat monesti koko viikonlopun tai viikon kestäviä usean startin juoksujuhlia. Kuuluisin ultratapahtuma lienee Mont-Blancin juurella pidettävä UTMB (Ultra Trail du Mont-Blanc), jonka suosituimmalla 166 kilometrin ja 9600 nousumetrin matkalla kierretään tuon ”Valkoisen vuoren” massiivi suosittua vaellusreittiä pitkin. Samaan aikaan juostaan pareittain ja merkkaamattomassa vuoristossa kuljettava PTL (La Petite Trotte à Léon): 300km ja 28000 nousumetriä!

Polkujuoksujen puolella ei maailmanennätyksiä tunneta, eikä kansainvälisille arvokilpailuillekaan anneta sellaista arvoa kuin tie- tai ratajuoksuissa. Reittiennätykset ja omakohtaiset onnistumiset merkitsevät enemmän. Kilpailuista saa tietyn määrän kansainvälisen polkujuoksujärjestö ITRA:n myöntämiä pisteitä. Pisteillä kilpailujen vaativuutta voidaan verrata toisiinsa, ja niiden kautta harrastajat pääsevät hakemaan osallistumisoikeutta suurimpiin kilpailuihin, kuten UTMB:lle. Pisteitä saa jo pelkästä läpäisemisestä, ja maalilinjan ylittäminen onkin monelle tärkein tavoite ylipitkissä polkujuoksuissa.

Yhdysvaltain puolella sadan mailin kisoja pidetään kunnon vuoriultrien standardina. Maasta voikin löytää satamailisia lähes joka lähtöön: suhteellisen nopeita ja vuorijuoksuiksi vähänousuisia ultria kuten Coloradon Leadville 100 (4800 nousumetriä) ja Californian Squaw Valleysta starttaava Western States 100 (5500 nousumetriä) ja rajuja ”kiipeilyjuoksuja” kuten Coloradon Hardrock 100, joka juostaan keskikorkeudeltaan 3400 metrissä. Edellisten satamailisten reittiennätykset ovat noin 15h, Hardrockin samanpituisen osalta 23h. Tennesseen vuorimaille sijoitettu Barkley Marathons taas on aivan omintakeisensa 5×20 mailin seikkailu. Tähän piikkipensaiden, viemäreiden, mutaisten mäkien ja jyrkänteiden keskellä järjestettävään reittimerkittömään ja huollottomaan juoksuun haetaan vapaamuotoisella kirjeanomuksella, osallistuminen siihen maksaa vain yhden dollarin ja 60 centiä ja sen läpäisyprosentti on edelleen prosentin luokkaa, vaikka yrittäneitä on jo miltei tuhatkunta. Toiselle kierrokselle pääseminenkin on jo saavutus. Tapahtuman reitti vaikeutuu aina läpäisijöiden määrän mukaan. Maksimiajaltaan 60-tuntinen Barkley alkaa ennalta ilmoittamattomana ajankohtana, ja lähtölaukauksen roolia näyttelee hetki, jona järjestäjä Gary Cantrell sytyttää tupakkansa.

Ultrajuoksu Suomessa

Suomen legendaarisin ulrajuoksu on ehdottomasti Suomi-juoksu. ”Hartolan satasenakin” pitkään tunnettu Suomi-juoksu järjestettiin ensi kerran Järvenpäässä vuonna 1972, mutta siirrettiin jo seuraavana vuonna Hartolaan. Skotlantilainen Don Ritchie juoksi Hartolan yössä 1978 huippuajan 6.18, jota ei reitinmittausepäselvyyksien vuoksi kuitenkaan voitu noteerata uudeksi maailmanennätykseksi. Onpa Hartolassa satasen jolkkinut muutaman kerran myös Kiikan Tapio Ihonen, joka 52-vuotiaana ennätti maaliin mahtavassa ajassa 7h45min. Vuoden 1998 jälkeen Suomi-juoksu on pidetty Turussa, Siuntiossa, Perniössä ja tänä vuonna Joensuussa.

1980-luvun alussa myös Oulussa juostiin yöllä – eurooppalaisittain harvinaisempaa 50 mailin kilpailua nimeltä Kesäyön Unelma. 1990-luvulla kotimaiseen kalenteriin ilmestyi tavanomaisten maratonien rinnalle vammalalainen tulokas, Mauno Lampimäen organisoima Laulajan lenkki. Myllymaan urheilutalolta startanneen Laulajan lenkin 64km rallateltiin Putajan, Häijään ja Lousajan välisellä kolmioreitillä.

2000-luvun alussa ultrakilpailuja alkoi ilmestyä rutkasti enemmän. Vuodesta 2000 on Helsingin Paloheinässä koettu 100km:n juoksun kamalaa ihanutta Masokistin unelman merkeissä. Kymmenen vuoden sisällä on aloitettu mm. 24 tunnin sisäratajuoksut Espoossa, Hämeen Härkätietä kulkeva sadan mailin Oxroad-ultra, Lappajärven ympärijuoksu (68km), Pirkkahallin liepeillä juostava Wihan kilometrit (50/100km), Ponnenjärven Non Stop 24h ja Kokkolan 6, 12, ja 24 tunnin juoksu.

Suomessakin ultrajuoksu on viime vuosina räjähdysmäisesti laajentunut nimenomaan polkujuoksujen puolelle. Ensimmäinen suomalainen polku-ultra oli Vaarojen maratonin yhteydessä juostava, Kolin Herajärven kierrosta seuraileva Vaarojen Ultra (86km). Nyttemmin Vaaroilla on tarjolla 90km:n ja 131km:n mittaisia matkoja. Jälkimmäinen juostaan pääosin pimeään vuorokaudenaikaan lokakuun alussa. Muita suomalaisia polku-ultria ovat Ylläs-Pallaksen kansallispuiston läpi Ylläkseltä Hettaan keskikesän yöjuoksuna nautiskeltava 134km:n NUTS Pallas, sekä Karhunkierroksen reitillä juostava 80 ja 160km. Molemmista löytyy myös lyhyemmät, hieman yli 50-kilometriset reittivaihtoehtonsa. Vaikka suomalaiset polku-ultrat kalpenevat 3000-4000 metrin kokonaisnousuillaan lukuisille vuoristovertaisilleen, ovat ne polkualustaltaan vaikeahkoja ja maisemiltaan ainutlaatuisia ultraelämyksiä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Kommentit pois päältä artikkelissa Ylipitkänmatkanjuoksun maailma

Älkää ylittäkö tätä kotona

Tein kesäkuun alkupuolella jotakin poikkeuksellista: laadin henkilökohtaisen harjoitusohjelman omille kesäviikoilleni. Oikeammin tein sen osviitaksi kaverillekin, ikään kuin yhteiseksi suunnitteeksi kohti NUTS Pallaksen 55 kilometriä.  Peekoontäyteisen alkuvuoden jälkeiset tehonkerjuuviikot tuli toteutettua aika lailla ohjelman mukaisesti

Nuts suunnite

Joitakin harjoituksia keskenään siirellen, tehollisia ylilyöntejä vältellen sekä kevyttä maastopyöräilyä, kävelyä ja lihaskuntoilua lisäten tuollaisen kokonaisuuden pystyi jotenkin klaaraamaan. Eli perusrakenteena oli kaksi pitkää ja kaksi tai kolme tehoharjoitusta, joista yksi sisältyi osaksi toista pitkää juoksua. Tämän lisäksi juostiin pitkähkö ~2h vielä hyvää pk-vauhtia muun peekoilun oheen. Ohjelmaa jaksoi juuri tuon kuutisen viikkoa. Tehotreenien kestoa lyhennellen olisi toki jaksanut pitempäänkin, mutta se ei olisi ollut tarkoituksenmukaista.

Pallaksella tuli sitten juostua 125km, jota ajatellen tuo tehomälli tuntui vähemmän kohdalliselta. Pitempi ultra sujui kuitenkin mukavasti ilman neljää tuntia pitempiä pitkiksiä. Muutoin tyypillisten ”ultriksien” puuttumisesta huolimatta pohjat oli kunnossa. Pi(ii)tkät lenkit tuovat aina tarvittavaa varmuutta.

Tuntureilla juostessa huomasin, ettei ainakaan yli sadan kilometrin tai kymmenen tunnin matkojen vauhtikestävyyteni vielä riitä ns. luonnollisen runkonopeuden ylläpitämiseen. Vauhdin himmaaminen ”sopivaksi” otti välillä hiukan vaikeasti.

Kaksi Pallasta seurannutta viikkoa meni rauhallisesti: ekalla maastopyöräilyn ja kevyen saliharjoittelun täyteisellä palautusviikolla (31) juostua tuli nelisen tuntia (9h totaalein) ja toisella viikolla (32) jo yhdeksän tuntia (14h totaalein). Paino pysytteli ensin turvotuksen takia viikon verran ylhäällä, ja toisella viikolla romahti kolmisen kiloa alemmas. Pidin tätä merkkinä siitä, että nivelet ja lihakset olivat taas vastaanottavaisia suuremmalle määrälle.

Viikolla 33 eli 2,5 viikkoa ”yöjuoksun” jälkeen junailin juoksentelemaan Itävallan Mayrhofenin korkeuksiin.

20150815_134955

Perillä Tirolin kukkeassa ”Marjahovissa”, tuossa Habelerin ja Eberharterin kotikylässä, ehdin olemaan viitisen päivää. Yhden päivän vietin vielä Ziller-laakson tyvessä Schlittersissä lähellä Jenbachia – ei kovin kaukana Innsbruckista.

Aiemmat vuori-iloitteluni ovat koostuneet päivittäisistä n. viiden tunnin juoksuretkistä. Nyt tein kaksi pidempää (6h20min ja 7h) ja neljä lyhyempää n. kolmen tunnin retkeä. Yhdellä lyhyemmistä telmin tehollisesti vauhtikestävyysalueen alamailla, toisella pitkistä juoksin kolmisen tuntia ja kolmisen nousutonnia kiihtyvästi vauhti- ja maksimikestävyyden puolella. Jälkimmäinen, jonka aikana kiipesin Mayrhofenia (630 mpy) valvovalle Ahornspitzelle (2973m) ja muutamalle ”Kogelille”, lukeutuu parhaimpiin lenkkeihin ikinä! (No, niitä parhaimpia on kyllä aika monta – on tämä niin mahtipuuhaa…)

20150818_131952 20150818_164000

20150815_095248 20150818_125915 20150818_15572520150821_122011

Vasen yläkuva on otettu matkalta Ahornin kivikkoiselle huipulle (missä myös J. Aho kävi ”pakolaisvuosinaan” 1900-luvun alussa – lisää Matkakuvia-kokoelmassa ja lastussa ”Kohti korkeuksia”). Yläoikealla kuva Mayrhofenista ja Ziller-laaksosta n. 1200 metrin korkeudesta. Alavasemmalla mukavan nopeaa polkua kahdessa tonnissa viimeiselle kiritunnille. Oikealla partahöylää huutuva ”juoksie” Berliinin aavikoilta.

Takaisin mm. Kitzbühelin Hahnenkammin, Bischofshofenin ja Salzburgin kautta Müncheniin reilatessani pidin levollisen kulttyyripäivän. 30 tuntia jolkkoa paukkui kuitenkin Itä-Berliinin Erpe-niityn kulmilla tallatun kolmituntisen ja Tukholmassa Hammarbybackenilla ylirasitustilaa varmistelleen mäkitreenin ansiosta. Ei näitä settejä kannata yrittää kotona, saatikka ylittää.

Matkan jälkeisen kevyen viikon (9/14h) jälkeen otin pari määrällisesti raskasta polkuiluviikkoa ”kahden piikin” periaatteella: polarisoidusti kaksi kovaa ja muutoin paljon kevyttä metsässä liikkumista viikkoon, ja toinen kovista mielellään viikon toisen pitkän (3-5h) yhteydessä. Näin viikko antaa tilaa myös vauhdillisesti vaihteleville, mutta maltillisesti kuormittaville reipasteluille.

Pikku hiljaa alkaa ylimääräinen kehonpöhinä väistyä ja vauhti toivottavasti tarttua… Tuntemusten salliessa jatkuu polkukesäni tuntureilta vuorten kautta vaaroille.

Seuraavaksi uutta näkökulmaa harjoitteluun: ”Juoksee musiikkisanaston kanssa”.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Yöjuoksuni Ylläkseltä Hettaan

Miksi – oikeammin miksi ei?

NUTS Pallas -polkujuoksutapahtuma tarjosi lauantaina 25.7. ainutlaatuisen mahdollisuuden itsensä koettelemiseen Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tyvenessä yössä. Ultrapitkistä juoksumatkoista valittavina oli klo 12 lähtevä 55km Pallakselta Hettaan ja sitä puolta vuorokautta aiemmin keskiyöllä starttaava 125km Ylläkseltä Pallaksen kautta Hettaan.

Olin alkuun ilmoittautunut lyhyemmälle matkalle. Keskiviikkona Kaasalaisen Arton hierontapöydällä punniskeltiin taktiikkaa tämän avotunturimaisemistaan ja irtaimesta rakkakivikostaan tunnetun välin taittamiseksi. Torstai-iltana Oulun tienoilla ihailimme Lahtisen Laurin kanssa 125km:lle lähtevien intoa tunnelmoiden ajatuksella, miltä tuntuisi lähteä makoisten unien sijasta jolkkimaan Lapin valoisaan ja tuulettomaan poutayöhön. Ennen Kemiä olikin jo sarjanvaihto edessä ja perjantai pyörähti mm. pitemmälle matkalle säännöissä vaadittuja varusteita hankkiessa. ”Jes! Saamme juosta 70km pitempään!”

DSC_0247

Äkäslompololta Jounin kaupalta. 55km:n suvereeni valtias vasemmalla…

DSC_0242

Antti on Antille Antti

Miksi ihmeessä tällainen yhtäkkinen ratkaisu? Valittavinani oli joko kiehtova, mutta samalla piinallinen kilpajuoksu kivimaastoisessa Buff Trail Touriin kuuluvassa osakilpailussa tai aimo siivu taianomaista taigaa ja avotunturia koko kansallispuiston halki sekä samalla elämäni pisin yhtämittainen juoksu. Olisi ollut kiva tietää, kuinka rivakasti Pallas-Hetta -välin olisi pystynyt kiskomaan, mutta sellaista sheehanilaista ”kokonaisvaltaista kokemusta”, jota pitkänmatkanjuoksulta odotan, ei lyhyempi vaihtoehto olisi pystynyt tarjoamaan. Kukin tulkoon autuaaksi tavallaan. Pitemmälle matkalle ryhtymistä jykevöitti myös mieleen juolahtanut, jo edesmenneen didaktikkoni Heikki Mäki-Kulmalan yksinkertainen neuvo viimeiseksi jääneestä keskustelustamme: ”Pitää tehdä mistä pitää”. Kuinka usein sitä oikeasti tekeekään sitä mistä pitää? Ainakin pitäisin pitemmän matkan alkupuolen metsäosuudesta.

”Menin metsään, koska halusin elää harkitusti, halusin katsoa silmästä silmään elämän olennaisimpia tosiasioita ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä sillä oli opetettavaa, ja välttää kuolemani hetkellä sitä mahdollista havaintoa, etten ollutkaan elänyt.” (Thoreau: Elämää metsässä)

Jotain tuollaista. Metsässä juokseminen merkitsee minulle muutamien muiden asioiden ohella sitä ”aristoteelista olosuhdetta”, jossa voi tuntea pyrkivänsä parhaaksi mahdolliseksi itsekseen ja toteuttavansa olemassa olemisensa tarkoitusta (telosta). Muun muassa Timothy Olsen tokaisi ultrista samantapaista kantattuaan pahasti 2014 Hardrockissa – ainaisena pointtina on tulla paremmaksi versioksi itsestään, kävi miten kävi. (Joo, tätä filmiä fiilisteltiin jo automatkalla!) Pitemmällä matkalla tulee harjoittaneeksi mitä monipuolisinta harkinnan, intuition ja sopeutumisen taitoa. Pitkä juoksu intensifioi elämän, johtaa sisäisten jännitteiden, polemosten äärille. Pitkän matkan taittaminen luonnossa on omanlaistaan heittäytymistä elämän olennaisuuksiin. Ylläkseltä Hettaan – miksi ihmeessä siis ei?

 

Ylläs-Pallas

Perjantai-iltana ei niinkään jännittänyt vaan ihmetytti. Tuntumaa juoksusta ei tullut arvioitua itseluottamuksen ja epäröinnin asteikolla, vaan pikemminkin olo oli kevyen välinpitämätön koskien omaa suoriutumista. ”Kuten se on” lukekoon uudessa ultrailun huoneentaulussani! Ei ainakaan kannata huolestua asioista, joiden suhteen ei ole mitään tehtävissä. Lähtöhetkellä klo 00:00 henki oli yhtäältä matkaa ja juoksutovereita kunnioittava, toisaalta huumaisan huojentunut sekä kiitollinen mahdollisuudesta päästä osallistumaan luonnoltaan monipuolisen kansallispuistomme halkijuoksuun. Kävi kuinka tahansa, uskoin tulevani varmuudella kokemaan enemmän kuin voisin kuvitellakaan odottavani.

DSC_0261

Lähdönhuumaista sumeutta. Vasemmalla Mikke, takanani Lauri ja oikealla Janne.

Ensimmäiset kilometrit juoksimme noin kymmenen hengen ja vielä muutaman seuraavan sitä pienemmässä ryhmässä. Jo parin kilsan kohdalla kärkiletka juoksi Äkäslompolon viereisillä pitkoksilla hiukan harhaan. (Tälle oli kuulemma kiva röhähdellä netin kautta…) Juoksin alun mm. Anttien Niinikoski ja Toivanen kanssa. Kukastunturin ilmassa oli todellista Antti-kliimaksin tuntua.

Laskussa Klasila rulli takaisin keulille. Juoksimme Jannen kanssa seuraavat kilsat yhdessä. Kimmoisille ja kimuranteille poluille päästyäni päätin lähteä taittamaan matkaa itselleni soveliaampaa tahtia. Liike mukautui maastoon ja mieli seesteiseen yömaisemaan. En vielä arvannut, että tulisin juoksemaan seuraavat puoli vuorokautta omissa oloissani – välillä porojen kanssa ja kiirunoiden ympäröimänä. Olo muuttui täyteläisen tyyneksi.

Onneksi ensimmäisen huoltopisteen juomavedestä poimittu kaivorotta ei laittanut vatsaani sekaisin. Ekasta huollosta Peurakaltiolta Äkäskeron kautta Pahtavuomaan kuljettiin yhden pidemmän harjan ja toisen vaatimattomamman yli. Välissä oli karaisevaa mäkeä. Jo tässä vaiheessa jalkapohjani olivat varsin pehmeinä: ei ehkä olisi kannattanut lähteä sprinttisuunnistuskengillä (IB Acceleritas 4) paikoin erittäin teräväkiviselle alustalle. Alamäkiä pystyin vain harvoin rullailemaan ”omaa kivaani”, mutta ylämaat kyllä kulkivat! Vaikkei muiden vauhdeilla ollut suurta merkitystä, arvioin tällä välillä eron toisiin tasaisesti kasvavan astumisimpotenssistani huolimatta.

Kansallispuiston eteläinen laajennusosa Ylläksen ja Pallaksen välissä on vaihtelevaa ja mäkistä metsäpolkua sekä hidaskulkuista, paikoin nilkkaan asti upottavaa vetistä suota, paikoin taas nopeaa pitkospuu- ja avotunturimaastoa. Piristävimpiä kohtia olivat ehdottomasti kaatuneiden puiden yli ja ali temppuilemiset, suossa tarpomiset ja muutamat iloluontoiset alamäkiosuudet! Tällaista kun olisi vaikka sata mailia, ilakoin mielessäni. Olo oli kuin ilveksen pennulla. Näissä kohdin juoksu muuttui kolmiulotteiseksi leikittelyksi. Pahtavuoman ja Rauhalan välisellä Kolvakero-Kesälaki-Mustakero -osuudella pääsin todellisen flow´n kyytiin. (Flow – tässä tapauksessa jalan mutta samalla myös ”ajan riento”, niin kuin Markku Ojanen on käsitteen suomentanut. Toinen täsmäsuomennus voisi olla ”kulun tuntu”.)

11754104_802442109874465_1380025514759394916_n

Ja Rauhalan huoltoakaan tuskin ikinä unohdan: Marinin Janne soittamassa koko olkavartensa kyllyydestä PTL:n 2011 (?) voittokelloa yksinäiselle ”yön ketulle”. Valloittavaa, kuten muidenkin huoltajien asenne!

Olin jo pitkään uumoillut yksin liikkuessa piilevän vaaran reitiltä eksymiseen. Ensimmäinen arvuuttelukohta kosahti Lommotunturin nousua edeltävälle suolle. Pallaksen kyltti näytti 90 astetta väärään suuntaan punaisiin reittimerkkeihin nähden paikassa, missä NUTSin valkoisia nauhoja tai oransseja merkkejä ei löytynyt mistään. Kuljin punaista linjaa vartin verran Lommokerolle ja soitin järjestäjille. Olin kuulemma reitillä. Loppumatka Pallakselle oli alustaltaan yhtä helvetinperkelettä em. ”äksiisikengilläni”. Harmitti kun tiesi, että kivikkoiset ja vasemmalle kaltevat alamäet olisi voinut kiskoa paljon kovempaa, jos vain olisi ollut näpäkämmät työkalut jalvoissa.

DSC_0275

Sillä välin Pallasjärvellä.

 

Pallas-Hetta

Sain Pallaksen huollossa 70km:n kohdalla tietää olevani puolisen tuntia edellä seuraavaa, kokenutta ultraajaa sloveeni Tony Venceljiä. Loppumatkan sisulisätavoitteeksi juolahti pitää sama ero maaliin – enempää en matkaa kunnioittaen tahtoisi vaatia. Huolsin yhteensä 8-9 minuuttia. Ekan ”puoliskon” lantrattu ja suolalla jäykennetty hiilihapoton omenalimu vaihtoi samalla tavalla muunneltuun kokikseen, kahvit kaatuivat kitusiin ja rupatellakin ehti. Olin syönyt ekalla puoliskolla kolme ravintolisäpatukkaa, yhden geelin ja muutaman salmiakin, rauskutellut 40g glukoosia, ottanut reilun gramman lisäsuolaa sekä juonut nelisen litraa. Patukat olivat ruokaisuutensa ja täyttävyytensä johdosta hyvä ratkaisu. Tehojen pysyessä suhteellisen pieninä imeytymisongelmaakaan ei tullut. Acceleritakset vaihdoin Laurilta saamiini, jopa kuuden (6!) millin dropilla varustettuihin läskipohja-salomoneihin, jotka toki olivat ainoa järkevä, mutta samalla ”ajamisen iloa” vähentänyt vaihtoehto edessä siintävien tuntureiden kivisojokkoon. Juoksu tuntui kömpelöissä mutta suojaavissa kengissä aluksi vain mekaaniselta jalkojen siirtelyltä. Päätin edetä rakkaiset osat Hettaa kohti maltillisesti ja jalkoja säästellen, vaikka menemisen hönkää vielä piisasikin. Pitkähihaisen aluspaidan riisuin Taivaskeron satulassa. Etureisien kipuilu lannisti askeleen vähemmän uhmakkaaksi. En siis silti millään voi kuvata kulkuani viadolorosamaiseksi taisteluksi, sillä sellainen se ei ollut. 125km oli rankka ponnistus, muttei mikään transsendenttisen tuskainen kuolonkoitos.

Sitten alkoi kenties kokemattomuudesta ja kainoudesta johtunut vauhdinpassailu. Hannukurun huollon saavutin niin myöhään, että olin sitä ennen jo kerennyt vakuuttua, ettei sellaista keidasta olekaan. Oli se – olin vain ollut niin tavattoman hidas. Samoiluvauhdista huolimatta ei tämä fata morgana valitettavasti vielä ollut avautunut täyteen palveluvalmiuteensa. Join Hannukurussa litran miltei jääkylmää kaivovettä, täytin ja tyhjensin rakon sekä nappasin suolatabun. Mukavia kaiffareita!

11745627_802443316541011_9163802716193103784_n

Itkettävän kaunista.

Seuraavat kymmenisen kilometriä olivat iisiä, mutta vaihtelevaa alustaa. Muutamia väsymyksestä johtuneita kaatuilemisia säesti höpsähtelevä nauru ja kuluntunnetta nimittivät tuhdin uupumuksen ohella riemukas retkifiilis sekä turhista huolista vapautunut välinpitämättömyys. Ennen Pyhäkeroa reittien haarautuessa kaivoin taas varmuuden vuoksi kartan esiin, vaikkei siitä apua ollutkaan muuta kuin käyrien suhteen. Ylös nousin korostetun hitaasti. Nousun aikana puhalsi vankahko itäviima. Sydämen puolella rinnassa tuntui muutaman minuutin viiltävää kolotusta. Nestehukka taisi olla melkomoinen. En vielä klaaraa näitä nestetasapainojuttuja. Mutta toisaalta semituhdissa nestehukassa on ihan mukava kulkea.

Pyhäkeron alku- ja aivan loppulasku olivat mukavia rallateltavia, mutta keskikohta tylyä tiepohjaa. Päivätuvan huollossa kuulin olevani edelleen viitisen kilometriä Nove Meston ultramiestä edellä. Itse asiassa vasta nyt tiesin Venceljin olleen pitkään toisena. Olisin veikannut Lahtelaa tai Heermania. Oli taas muuten mieluisaa huoltoväkeä, jonka seuraan olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa.

Enää vain surkuteltavat puolitoista kilsaa polkua ja sitten tielle. Ehdinpä silti vielä pannuttaa käteni verille siinä helpolla polkupätkälläkin. Piti ihmetyksestä huutaa kuuluvasti että ”uppistakeikkaa!” – ja repeillä väsyneesti omille edesottamuksille. Tien taitoin hidasta, jalkoja säästelevää vauhtia. Huvitti, kun asvaltille käännyttäessä vielä kannustettiin, että nyt ”vitonen silmään ja loppukiri!”. En tosin koskaan ole hymyillyt asvalttialustalla niin estottomasti kuin NUTS Pallas 125km:n viimeisillä virstoilla. Maaliin huoltajien, kannustajien ja järjestäjien huostaan ja huomioon saavuin veljenpoikani Hugon saattelemana noin klo 13.41.

11146581_801822493269760_3805870533249358427_o

Huippukokemus Hugon kanssa

Summa

Mihin se 125km oikein otti ja mitä antoi? Pahimmin kipeytyivät etureidet, ei niinkään pohkeet tai jänteet. Juoksuryhti taisi säilyä kohtuuhyvänä loppuun asti, mutta askeleesta tuli viimeisillä taipaleilla selvästi hitaampi ja epätarkempi. Lihaskestävyyspuoli ja keskivartalon työote kantoivat loppuun asti. Runkonopeuteni uupumista vastaan on tällaiseen matkaan suhteellisen hyvissä kantimissa, mutta perusvauhtiahan saisi aina olla enemmän. Oikeastaan voimien jakaminen epäonnistui – jos epäonnistui – epätavanomaisella tavalla: ehkä kanttaamisen pelossa passailin vauhtia liikaa. ”Hyytymättömälle” paras läksy olisikin joskus kohdata kunnon hyytymys! Sitä kohti…

Maalissa mehu maistui

Palveluiden parissa.

 

Tärkein anti kokonaisvaltaisen juoksukokemuksen ohella oli käsitys siitä, että vastaavan mittaisille ja pidemmille matkoille voisi osallistua jatkossakin. Nyt uskallan tunnustaa satamailisenkin kiinnostavan. Hardrock! Hitaan junnaavaa tieaskelta en silti ala harjoitella vaan juoksuni jatkuvat oheisaskeesejakaan unohtamatta monipuolisissa maastoissa kestävyyttä, liikettä ja loikkaa vaalien. ”Alimatkojen” vauhtien tulee kehittyä ja kehon pysyä valmiudessa muihinkin aktiviteetteihin kuin ultrailuun.

Oli myös erittäin antoisaa tavata ja tutustua uusiin ihmisiin – osin sellaisiin, jotka aiemmin oli noteerannut vain netitse. Teistä jäi hyviä muistoja. Kertakaikkisen mahtia oli kohdata mökki-isäntämme Jan hyvävoimaiseina ja etuajassa Hotelli Hetan aulassa. Vibramistivirtuoosi saapui maaliin tavoitteisiinsa nähden hurjasti etuajassa! (Syvä kiitos muutenkin sinulle Jan.)

DSC_0307

Löntys ja viimetingan sarjanvaihdon sallinut Jouko maalissa.

Kokonaisuudessaan tapahtumaan osallistui noin 330 polku-ultraajaa, joista 67 pitemmälle matkalle. NUTS Pallas oli antaumuksella järjestetty ja tunnelma läpi päivän myönteisen pöhkö – juuri sellainen kuin miksi järjestäjä Northern Ultra Trail Servicen lyhenne NUTS voitaisiin englannista suomeksi kääntää. Ei mitään pystyynkuollutta urheilupuhkua vaan kannustavan hurttia yhteishenkeä sen tunnustaen, että maastoultrailu on liian sielukasta, kaunista ja pyhää yksiulotteisen vertailumentaliteetin ja kilpakiiman pilattavaksi. Juuri tämä asenne tekee lajista sangen tasa-arvoisen, vaikka luonnollisesti voittajat saavatkin aina sen suurimman mediahuomion.

DSC_0344

Juoksija muisti juoksijoita pienellä geeli- ja lakkapiristyksellä. Vasemmalta Kegl, Henkka ja Jaana. Oikealla pt. Tomi Savolainen.

 

Kokemuksen keskellä podiumrinteessä. Oikealla Vasemmalla Tony ja oikealla Mikke.

 

Nöyrä kiitos kannustajilleni tuesta ja luottamuksesta. Epäreilua kohtelua ja positiivista nolottamista vältelläkseni en nyt teitä tässä ala nimeltä luettelemaan. Jokainen tuntekoon lämpimän aallon omassa sielussaan. Sen kuitenkin sanon, että me omia huippukokemuksiamme tavoittelevat pallukat tuolla paljakoilla olemme etuoikeutettuja juuri teidän eli oman yhteisömme johdosta. Toivottavasti tekin saitte tästä omanlaisen kokemuksen. Kiitos!

 

http://nuts.fi/lepisto-ja-ansio-vauhdissa-pallaksella/

http://ultrajuoksu.fi/nuts-pallas-antti-lepisto-ja-henri-ansio-ylivoimaisiin-voittoihin/

http://my1.raceresult.com/35062/?&lang=fi#

 

– Kiitos kuvista Joni, Hugo ja NUTS! (Ja aika tavalla muustakin) –

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Pyöräjuttua vieroitukseen

Tällä kertaa jotain odottamatonta. Huvituin omien polkematta jääneiden pyörämatkojeni laimeaksi korvikkeeksi ottamaan selvää suomalaisten ensimmäisistä polkupyöräreissuista 1800-luvun lopulla. Koska Juhani Ahon tuotanto on tendenssejään, aiheitaan ja kirjoitustyylejään myöten viehättänyt itseäni sangen pitkään, päätin keskittyä varhaisen polkupyöräintoilun tarkasteluun Ahon näkövinkkeleistä. No ja joo, ennen kuin sukellatte tekstiin, huomautan vain, että puolivuotiskuntoilutotaaliini olisi tullut rutkasti lisää tunteja (ainakin peekoomiinuksen muodossa), jos olisin päässyt ja viitsiytynyt polkemaan maanteiden mantuja niin kuin edellisinä vuosina on ollut tapana. Nyt saldoksi tuli vain noin 420h. Ihan hyvin silti ilman yöllisten polkupyöräretkieni tuomia lisätunteja.

Enjoy the Ride!

 

”Rautaratsaille!”

Juhani Aho: polkupyörien markkinamies vaiko vakaa matkamies?

 

Nousu satulaan

   1800-luvun kahtena viimeisenä vuosikymmenenä Suomessa kuin läntisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissakin elettiin polkupyöräkulttuurin etsikkoaikaa. Polkupyöräilyn nousu kytkeytyy olennaisesti kahteen 1800-luvun lopulla rinnakkain tapahtuneeseen yhteiskunnalliseen muutokseen, teollistumisen monipuolistumiseen ja kaupungistumiseen. Polkupyörästä tuli paitsi liikkumisen ja vapaa-ajan vieton, myös sosiaalisen tunnustuksen ja erottautumisen välikappale. Polkupyörä kasvoi ”jonakin olemista” ja ”joksikin tulemista” määritteleväksi identiteettikysymykseksi.[1] Polkupyörän tulo ei pelkästään jakanut ihmisiä omistamisen vaan enemmänkin polkupyöräilyyn suhtautumisen perusteella. Myös polkupyöräilyn muodot kuten pyörämatkailu saivat edustajiensa välityksellä omat sosiaaliset mielenantonsa. Eräs keskeisimpiä varhaisia polkupyöräilyn kannattajia ja merkityksellistäjiä Suomessa oli kirjailija ja lehtimies Juhani Aho.

Matkailun, pyöräilyn ja pyörämatkailunkin saralla historian pinnalle jäävät luonnollisesti ne, jotka parhaimmin ja kiinnostavimmin osaavat kuvata kokemuksensa ja näkemyksensä omista seikkailuistaan. Merkittävimmän, mutta pyörämatkailun valossa sangen vaatimattoman reissunsa ulkomailla Aho teki Kölnistä Mainziin, josta syntyi Matkakuvia-kokoelmaan liitetty impressionistinen kuvaus ”Polkupyörällä Reinin rantoja”. Varsinaisen työn pyöräilykulttuurin edistämiseksi Aho teki kuitenkin harrastukseen kannustavilla kirjoituksillaan kuten ”Polkupyöräpakinaa” (1896), ”Pyöräraivoilija” (1898) ja ”Polkupyörällä Pariisissa” (1899) sekä toimiessaan vuonna 1892 perustetussa Suomen Syklistiliitossa.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/d/da/Juhani_Aho_1912.jpg

Juhani Aho Viitasaarella kalassa 1912 (Wikipedia: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/d/da/Juhani_Aho_1912.jpg)

Suomen etevimmän joskaan ei tunnetuimman polkupyörämatkailijan kunnian voi ainakin ”varhaisten harrastajien sarjassa” hyvin perustein uskoa vuonna 1887 nimensä Into Konrad Inhaksi vaihtaneen Konrad Into Nyströmin nimiin. 1880-luvun alkuvuosilta asti polkupyöristä viehättynyt Inha teki kattavimman polkupyörämatkansa vuonna 1886, kulkien Lyypekistä Böömin ja Baijerin kautta aina Sveitsiin ja polkien Saksan Keisarikunnan länsipuolta ylös pohjoiseen lähtöpaikkaansa. Myöhemmin valokuvaajana ja kirjailijana, mutta tuohon aikaan etenkin polkupyöräkauppiaana ja -matkaajana tunnetuksi tulleelle Inhalle annetaan yleisesti myös tunnustus polkupyörä-sanan jos ei keksimisestä, niin ainakin vakiinnuttamisesta kieleemme.[2] Inha julkaisi matkakertomuksensa jo samana syksynä Uudessa Suomettaressa otsikolla Muistelmia polkupyöräretkeltäni (2008 [1886])

Toinen merkittävä suomalainen velosipeedi-entusiasti oli hausjärveläinen maanviljelijä ja kirjailija Kalle Kajander, joka halusta kokea Pariisin maailmannäyttely kipusi matkailutarkoituksessa ensimmäistä kertaa rautaratsailleen Inhan retkeä kolmisen vuotta myöhemmin (1889). Toisin kuin Inhan, Kajanderin retki alkoi Suomesta ja eteni Etelä-Ruotsin poikki ja Jyllannin ja läntisen Saksan sekä Belgian halki aina ”Parisiin”. Tästä matkastaan Kajander laati kotona huolitellun raportin Polkupyörällä Parisiin. Raportin toisesta, vuoden 1897 Euroopan turneestaan Reinin rannoilta Sveitsin läpi Pohjois-Italiaan ja Itävalta-Unkariin hän sommitteli jo matkan päällä päiväkirjaansa Kirjeitä polkupyörältä. Molemmat julkaisi niin ikään Uusi Suometar vuosina 1890 ja 1897.

Ahoa, kolmikosta muutoinkin tunnetuinta, kuulee usein tituleerattavan ”kovaksi pyörämieheksi” – kalamieheksikin! Mutta millainen pyörämies Aho oikeastaan oli laatuaan: vakaahenkinen pyörämatkaaja, edistyksestä viehättynyt intomieli vaiko jotakin muuta? Tarkastelen Ahon suhdetta polkupyöräilyyn ja polkupyörämatkailuun siten kuin sitä hänen kirjallisten tuotostensa perusteella voidaan ymmärtää. Vertaan Ahon kaunokirjallisissa ja raportoivissa esityksissä ilmaistuja käsityksiä, asenteita ja kuvauksia myös Inhan ja Kajanderin matkaraporttien sisältämiin kokemuksiin ja näkemyksiin.

 

Pyörällä päästään pyörälle päästään

Kaikki ”olennainen” polkupyörien kehityksessä tapahtui jo 1800-luvulla. Vuonna 1817 tuli matematiikasta kiinnostunut vapaaherra Karl von Drais joutilaisuuttaan keksineeksi kahdesta pyörästä ja istuinlaudasta rakennetun ”juoksukoneen” (Laufmaschine), joka nopeasti levisi kopioina muualle läntiseen Eurooppaan. Tämä ”draisiini” muuntui suomen sanaksi ”resiina”, ja Englannissa sitä pidettiin ”keppihevosena” (bobby horse), kun taas ranskalaiset nimittivät keksintöä ”nopsajalaksi” (vélocipède). Kaikenlaisista ajan saatossa värkätyistä pyörän prototyypeistä varsinaisena velocipedina eli polkupyörän ensimmäisenä versiona pidetään pariisilaisen sepän Pierre Michauxin ideaa kaksipyöräisestä välineestä, jonka ison etupyörän akseliin oli sijoitettu polkimet. Korkea malli eli huippuvuosiaan 1880-luvun puoliväliin asti, jolloin sitä alkoi hiljalleen syrjäyttää matalalla kolmiorungolla, takapyörään kohdistuvalla ketjuvedolla, pehmeyttä tuovilla ilmatäyterenkailla ja pian (1900-luvun taitteessa) jalkojen lepuuttamisen polkimilla mahdollistavalla vapaanavalla varustettu ”turvapyörä” (”safety bicycle”).[3] Se muistuttaa jo aika tavalla nykyistä timanttirunkoista standardia.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/9f/L-Hochrad.png

Korkeapyörä ja turvallinen matalapyörä (Wikipedia: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/9f/L-Hochrad.png)

Suomeen polkupyörä ilmestyi korkeana versiona jo 1869, mutta vasta 1880-lukua voidaan pitää varsinaisena suomalaisen pyöräilykulttuurin alkuaikana. Silloin suurimmilla paikkakunnilla pyöräilijät kokoontuivat tapaamisia, retkiä ja kilpa-ajoja järjesteleviksi yhdistyksiksi.[4] Polkupyöräily korkean, jopa 60-tuumaisen etupyörän päällä edellytti rohkeutta, jota vain nuoret urheilumieliset, usein ylioppilaat, uskalsivat osoittaa. Polkupyöräkauppiaaksi 20-vuotiaana ryhtynyttä ylioppilas Inhaakin kiehtoi ”halu uljailla”, jonka hän yhdisti myös pyörämatkansa motiiviksi:

 

Joku vuosi takaperin, vielä kun kävin koulua, syntyi mielessäni ensiksi tuuma lähteä polkupyörällä Euroopan mantereen halki kulkemaan, en muista mistä se oikeastaan sai alkunsa, mutta luultavasti siitä, että suuresti halusin sekä matkustaa että polkupyörällä ”uljailla”. Muutamasta ”urhouden ja reippauden edustajasta” olin lukenut, että tuommoiset polkupyöräretket olivat jotenkin tavalliset.[5]

 

Ainakin Thomas Stevensin taittama tiettävästi kautta aikain ensimmäinen polkupyöräily maailman ympäri ja tästä dokumentoitu tuhatsivuinen seikkailuraportti inspiroivat nuoria ”urhoja” Suomessakin, etenkin Uuden Suomettaren, Turun Lehden ja Hämäläisen siitä heti syyskuulla 1884 kirjoitettua. Harvapäinen kuitenkin oli Suomessa vuosisadan loppuun saakka pidemmälle matkalle lähteneiden, mutta myös silkan ”uljailun” tai hyödyn kannalta polkupyörän hankkineiden joukko. Yhtäältä siksi, ettei polkupyörää etenkään kaupungissa alkuun yhdistetty soveltuvaksi muuhun kuin huviajelukäyttöön, toisaalta siksi, ettei enemmistöllä ollut varaa moiseen, eikä juuri aikaakaan. Polkupyörien harvinaisuudesta kertoo muun muassa seikka, että vaikka 1880-luvulla maassa olikin Inhan[6] lisäksi useampia pyöräkauppiaita kuten Lars Krogius, Karl Stockmann ja Wilhelm Sandberg, ei kukaan välittänyt niitä pääelinkeinonaan.[7] Pyöräilijät niin maalla kuin kaupungeissa taas kuuluivat lähes poikkeuksetta vauraampaan yhteiskuntaluokkaan. Korkeapyöräisen sai 1890-luvun tienoilla 200 ja matalapyöräisen 300 markalla, kun kaupunkityöväen päiväansiot olivat hieman yli 2 markkaa. Vuosisadan vaihteeseen mennessä matalapyöräisten hinnat olivat laskeneet noin 200 markkaan, ja myös käytettyjen pyörien, varaosien sekä korjauspalvelujen markkinat valtasivat alaa.[8] ”Työrahvaan” ostovoima ei polkupyörää kohtaan täällä kehittynytkään yhtä vinhasti kuin suurissa valmistajamaissa Englannissa ja erityisesti Yhdysvalloissa, missä jo vuonna 1895 kulkupelin pystyi lunastamaan muutaman viikon palkalla ja harrastajakunta kasvoi miljoonan yksilön vuosivauhtia.[9] Vasta 1890-luvulla kasvaneen kaupan myötä hintojen hiljalleen laskettua ja tarjonnan parannuttua polkupyörä nousi Suomessa merkittäväksi sosiaalisen erottautumisen välineeksi arvokkuuden symboliksi. Näin muutoksen tiivistää Heikki Kuva:

 

Pyörän käyttö noudattelee samoja linjoja kuin minkä tahansa muun keksinnön vaiheet. Aluksi pyörä oli yläluokan huvitteluväline. Uutuuden kuumimpina aikoina 1890-luvun puolivälissä koko Helsingin nuorekas yläluokka kerääntyi ajelemaan ja näyttämään itseään ja pyöriään Esplanadeille. Poliisilaitoksen ylläpitämä pyörärekisteri on ajan Kuka kukin on -luettelo. Polkupyörä ajoi lehtien etusivuille, se oli ajan eniten mainostettuja tuotteita.[10]

 

Kajanderin ensimmäisen (1890) ja toisen matkaraportin (1897) alkusanat paljastavat jotakin olennaista tästä 1890-luvulla tapahtuneesta muutoksesta. Pariisin-raporttiaan Kajander alustaa keväällä 1890 kuvaillen, ettei silloin ”ollut vielä niin monen miehen naisista puhumattakaan ”pää pyörällä” kuin nyt, vaan pidettiin vielä enimmäkseen kiinni siitä vanhasta ruotsin laista, ”että kellä ei ollut hevosta, se sai käydä jalan”.[11] Seitsemän vuotta myöhemmin Kajander aloittaa sen sijaan julistaen:

 

Nykyään on polkupyörän aikakausi, tuon keveän, siron ja nopean rautahevosen aikakausi, eikä se ole enään mies eikä mikään, kellä ei ole pyörää. Senhän tietää jokainen.[12]

 

Mieheydellä ylioppilas Kajander viittasi nimenomaan polkupyöräilyn urhoilu-ulottuvuuteen, ei sen käytännölliseen tarpeellisuuteen muun muassa työnteon kannalta. Sekä Kajanderilla, Aholla että Inhalla oli enemmän tai vähemmän pyrkimys polkupyöräilijöitä kohtaan osoitettavan arvonannon lisäämiseen. Kajander ei halunnut matkoillaan tulla samastetuksi tavallisiin naisia narraaviin polkupyörä-uljailijoihin, vaan tulla kohdelluksi oikeana tuulta ja mäkiä päin vaikka pyöräänsä taluttaen puskevana – ja mieluiten suomalaisena – matkamiehenä.[13] Inhaa taas etoi sveitsiläisen tullivirkailijan kohteleminen häntä pelkkänä turistina, ”vaikka onhan sillä ylönkatsottava puolikin sillä sanalla, useimmat turistit kun ovat tyhjäntoimittajia, jotka matkustavat vain ”aikaa tappaakseen””.[14]

 

Huwikalu

Myös Aho teki Päivälehdessä 29.4.1896 julkaistussa ”Polkupyöräpakinaa” -kirjoituksessaan selkoa polkupyöräilyn ilmiöstä ja sen sosiaalisista merkityksistä. Siinä polkupyörän tulevaisuuteen vankasti uskova, pääkaupunkikeskeiseen näkökulmaan heittäytynyt Aho tosin vielä aprikoi, millaiseksi ”tarwiskaluksi” väline ajan myötä kehittyy.[15] Huomautettakoon, että vaikka Aholle polkupyörä edusti nimenomaan ”ilon aiheita” tuovaa ”huwikalua”, oli se otettu tarvekäyttöön Suomen sotaväessä jo 1880-luvulla, ja pyöräily oli vähäisissä määrin levinnyt myös maaseudulle niin patruunoiden ja herrojen kuin myöhemmin etenkin 1900-luvulla tultaessa maatyöläisten ja ammattinsa vuoksi liikkuvien erityisosaajien keskuuteen.[16] Pakinassaan Aho näki polkupyörässä ”kauniin” ja ”runollisen” esineen, noteeraten senkin, että pyöräilyn gestiikkaan tottumattomalle ”oppositsioonin” edustajallekin saattoi toki pyörä itsessään olla kaunis, mutta ”liika suorana” tai ”perä pystyssä” polkeva kuljettaja useinkaan ei.

Vastustus polkupyörää kohtaan hälvenee Ahon mukaan kuitenkin varmimmin ensimmäisten ajokokemusten myötä. Vuoden 1898 julkaistussa lastussaan ”Pyöräraivoilija” Aho kuvaa, kuinka ”siivosta ja tasaisesta”, ”suurempia mullistuksia” elämässään kokemattomasta pääkaupungin virkamiehestä sukeutuu kevään aikana raivon partaalle ajautunut yltiöintohimoinen polkupyöräfanaatikko. Alkuun koko asiaa ohimenevänä ”muotihulluutena” vastustanut mies ostaa oman ”Columbiansa” vanhempien pyörämiesten pyörä- ja retkijuttuja kuunneltuaan ja liikkeiden ikkunoita kierreltyään, oppii sillä viimein ajamaankin ”itsetietoista iloa” kokien ja pitää siitä lähtien pyörät pyörimässä ”milloin vain virkatoimet vähänkään myöten antavat”. Jo seuraavana kesänä aikoo pyöräraivoilijamme retkelle ”ympäri Suomen”, jolloin ”hänen raivonsa voi tarttua teihinkin!”[17]

Aho kuvasi polkupyöräilystä innostuvaa usein pääkaupunkilaiseksi, koulutetuksi, urallaan eteneväksi, mutta töittensä vuoksi vastapainoa uusista kokemuksista ja urotöistä etsiväksi mieheksi.

 

Ajatellaan nyt waan pyörämiehen elämää esim. täällä Helsingissä ennen sitä kuin hänellä oli pyörä ja sen jälkeen kun hän sen hankki. Kaupunki jossa hän eli ja liikkui ulottui asunnosta työpaikkaan, virastoon tai konttoriin. Kun sattui joutilasta aikaa, teki hän käwelyn Esplanaadiin, joskus satamiin, ani harwoin Kaiwopuistoon tai wiertoteille. Nyt hän rautaratsunsa selästä aamuin ja illoin ulottaa retkensä Kaisaniemeen, Töölöön, Sörnäisiin ja sunnuntaisin ajaa hän Wanhaan kaupunkiin, Malmiin – – Espooseen, Sipooseen, Porvooseen. – – Mikä virkistys uupuneille aiwoille, mikä suoristus koukistuneelle selälle, mikä jännitys weltostuneille jäsenille!

 

Ote kuvaa melkoisen osuvasti Ahon sanataiteellisin keinoin ilmaistua mentaliteettia harrastukseensa. Pyöräillessä maailma avautuu ja laajenee ulottuen ennen näkemättömien maisemien ja ilmiöiden ääriin, tuoden aiemmin tavoittamattoman läsnäolevaksi ja luoden matkaajan koko kokemisen tavan uudelleen. Aho korostaa myös liikunnan ja omatoimisen etenemisen tuomaa mielellis-ruumiillista virkistäytymistä, jota kaikin puolin kangistavaa konttorityötä tekevä kaipaa palautuakseen. Impressionistisen hersyvää ja romantisoivaa liioittelua Aho sovelsi etenkin omissa matkakertomuksissaan Minkä mitäkin Tyrolista ja Minkä mitäkin Italiasta, mutta käytti keinoa kannustavaan sävyyn myös pyöräpakinassaan esimerkiksi liehitelläkseen pyöräilijää ”oman maan risteilemiseen” ”Satakunnasta Karjalaan” ja osoittaakseen, että lopulta koko ”Eurooppa on hänelle avoinna”. Ennen ensimmäistä ulkomaan pyöräilyään Aho tuntui olevan syvästi vaikuttunut ystävänsä Kajanderin vuoden 1889 ”Parisin matkasta”, jota tämä Ahon mukaan muisteli ”kuin hauskinta aikaa elämästään”.[18]

 

Markkinamies

Ahon suhdetta polkupyörään, pyöräilyyn ja pyörämatkailuun nimittävät ennen kaikkea hauskuus, kokemuksellisuus ja esteettinen herkkyys, mutta myös maskuliiniset merkityksenannot. Esseessään ”Polkupyörällä Pariisissa” Aho yhdisti edellä mainitut aiheet kaupallisiin pyrkimyksiin. Sen avulla kirjailija sai Columbus-merkkisen ratsunsa palkkioksi myynninedistämistarkoituksistaan.

Vekkulilla pilkkeellä ja edistyksen eetoksella koristeltu ylistyspuhe on laadittu miehen ja polkupyörän välisen vuoropuhelun ja jaetun kokemuksen muotoon, jossa amerikkalainen polkupyörä esiintyy kuin maailmankansalaisen parhaana ystävänä ikään:

 

Koko ristimänimeni on Columbus Cycle ja sukunimeni Manufacturing Company. Se on rintaani kirjoitettu. Olen tullut meren yli Englantiin, matkalla Suomeen, kuulin, että olet Pariisissa ja lähdin kysymään, etkö tahtoisi tulla kanssani pienelle löytöretkelle tässä maailmankaupungissa ja sen ympäristössä.[19]

 

Ahoa polkupyörässä kiehtoo uuden näkemisen ja kokemisen sekä polkemisen fyysillisen viehätyksen lisäksi vauhdin ja menemisen kepeyden mahdollistava tekniikka. Niin kuin tuolloin ja vielä nykyäänkin, olennaista polkupyörän esittelyssä on selonteko välineen ominaisuuksista. Aholle kymmenkiloinen, muun muassa tomunkestävistä laakereista, puuvanteista ja kevyistä rattaista valmistettu Columbus, ”köykäinen kuin ruohokeppi”, edustaa samalla kevyesti poljettavaa ”kaunotarta” ja muita ratsuja mieluusti haastavaa väsymätöntä ”rotuhevosta”, joka vielä retken loputtuakin ”näyttää iskevän nikkelöityä silmää ja kaaputtavan kampiaan, valmiina lähtemään uudelle kiertomatkalle”.[20] Seikasta, että Ahon vaimolla Venny Soldan-Brofeldtilläkin oli Pariisissa mukana oma pyöränsä, ei seikkailuaan hehkuttanut myyntimies tullut maininneeksi mitään.[21]

On huomioitavaa, että niin polkupyöräkauppias Inhan kuin matkaaja Kajanderin raporteista – vaikka kaunokirjallisesti rikkaita kuvauksia ja oikein kirjailijoiden kynästä ovatkin – puuttuu miltei tyystin Ahon osalta yllä kuvattu ”tavarafetisismi” ja suostutteleva markkinapuhe. Kajanderille polkupyörä oli erityisesti ensimmäisellä retkellä korostetusti väline, ”kone” matkan taittamiseksi. ”Kone”, jonka takavarsi, korkeapyöräinen kun oli, vääntyi ensimmäisen reissun alkumetreillä kilvanajossa ”kahden Pohjan isännän” kanssa jo Tammisaaressa. Pyöränsä Kajander korjautti vasta laivamatkan jälkeen Tukholmassa.[22] Inha, vaikka vuonna 1886 ensimmäisten joukossa ajoikin ”kahlevekselillä” eli ketjuvedolla varustetulla Roverin matalapyörällä, kuvasi kokemusta pyörästään lakonisen yksimalkaan ”aivan tyydyttäväksi”. Inha rehdisti painotti ajokkinsa heikkouksia kuten ohjattavuutta ja ajettavuutta mäissä ja tuulisissa olosuhteissa, mutta myös sen hyviä kokemuksia etenkin kuvausreissujensa osalta.[23]

Inhan kuvataidetta 1899. Pyöriä tässäkin. (Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/I._K._Inha#/media/File:Mustiala.jpg)

 

Reinin matkalla

Vuoden 1897 alkukeväällä päättivät Hausjärvellä toisensa paria vuotta aiemmin tavanneet ystävykset Aho ja Kajander lähteä kylmästä Suomesta etelämmäksi kesää etsimään: Ensin laivalla Lyypekkiin, sitten junalla Kölniin ja viimein polkupyörällä ylös Reinin vartta. Ahon matka pyörän päällä jäi jalkojen väsymisen vuoksi Mainziin ja suuntautui sieltä hetimmiten junalla Pariisiin, kun taas Kajander jatkoi polkemista aina Apenniineille asti. Herkullista miesten pyöräilysuhteen arvioimisen kannalta on, että molemmat tulivat taltioineeksi tuntemuksiaan yhteisen taipaleensa osalta. Ahon raportissa ajamisen kepeys ja maisemien ihailu korostuvat, kun taas Kajander keskittyi enemmän kuvaamaan maatyöläisten oloja ja maanviljelyksen tilaa Keski-Reinin viinialueilla.

 

Reissu kesä 2013 163

Reiniä pohjoiseen Drachenfelsin linnakkeesta Königswinteristä kuvattuna. Snellmankin kävi täällä – me heti n. 172 vuotta myöhemmin. Aho ja Kajander pyöräilivät oikeaa puolta kohti Mainzia.

Ahon ”Polkupyörällä Reinin rantoja” alkaa retorisella aprikoinnilla siitä, kuinka polkupyörä, ”tuo vihoviimeisten aikain keksintö, tuo kaikista uusin kulkukapine, jonka rumuudesta ja epärunollisuudesta on niin paljon puhuttu”, soveltuu runolliselle ja romanttiselle Reinille. Houkuttelevimmat maisemat oli Ahon mukaan kuitenkin kohdattava nimenomaan polkupyörällä, sillä rautatiellä menevät yksityiskohdat ja koko seutua henkivä elämäntuntu ohitse liian vilkkaan. Pyörällä maisema muuttuu sopivaa vauhtia, eikä vaihdu kuten nopeammin matkustaessa. Laivassa keinumisen ja rautatiellä tärisemisen jälkeen oli ”sanomattoman suloista istua satulassa notkahtelevien vieterien päällä ja hengittää kevätilmaa”, polkea myötätuulessa kohti Reinin kukkuloita. Kellon kilahtaessa, ketjun hymistessä ja satulan notkahdellessa ”matkanteko oli kuin leikin tekoa leveällä, sileällä tiellä”, toisin kuin Suomessa, missä ”ajaminen kapeilla teillä vaatii siellä ajajan kaiken huomion puoleensa”. Ruoka- ja juomahuoltokin hoitui makkaraan ja viiniin turvautuen. Niin jatkoi parivaljakko viinikepillisen voimin matkaansa kuin ”istuttaisiin selkäkenossa mukavassa vaunussa, jota jokin uusi tuntematon voima kiidättää eteenpäin”.[24] Yöpyminen onnistuu vähällä rahalla parhaiten viinituvissa:

 

Kun semmoiseen illalla tullaan, viedään pyörät talliin, puhdistaudutaan pölystä, muutetaan kuivaa päälle, istutaan sitten runsaan ruokapöydän ääreen, maistellaan sitä ainaista viiniä, jutellaan isännän ja kaikkien muiden vieraiden kanssa myöhään yöhön, eikä muisteta tämän maailman murheita enemmän kuin entisajan maantieritari, joka oli lähtenyt liikkeelle, seikkailuretkille, tietämättä minne meni, kunhan vain meni niin pitkälle kuin tietä riitti.
Niinpä niin, maantieritari! Ne ovat olleet ja menneet, mutta aate elää, elää ja tulee yhä enemmän elämään meissä nykyajan polkupyöräritareissa, joita jo nyt vilisee kaikilla teillä ja kujilla, toiset laihoja kuin Donkkisotit, toiset lihavia kuin Sankkopanssat, mikä minkinnäköisen Rosinanten selässä, useilla omat Dulssineansakin mukanaan.[25]

 

Polkupyörämatkailu eittämättä edusti Aholle ”pyöräurhouden” kehittyneintä ja jalointa muotoa. Mutta siksikö vai siitä huolimatta, ettei Aholla pitemmistä pyöräreissuista juurikaan ollut omakohtaista kokemusta? Kokeneemman Kajanderin kertomuksesta ei Ahon yllä olevan lainauksen sisältämää voimantuntoisuutta, uhoa ja mahtipontisuutta löydy merkkiäkään. Kajander toki kehui omaa upouutta bielefeldiläistä matalapyöräänsä muistellen, kuinka aiemmalla korkealla englantilaisella velosipeedilla ”oli kuristaa itsensä telefooni lankoihin”.[26] Muutoin Kajander keskittyi varhaisemman retkiraportin tyyliinsä kuvailemaan matkansa arkisia sattumuksia, vastoinkäymisiä, kohtaamisia, maaseutua ja luonnonkohteita. Tämäntapainen banaali aspekti puuttuu Ahon vähäsivuisemmista polkupyöräjutuista miltei tyystin, mutta sen sijaan korostuu ”matkakuvissa” Tirolista ja Italiasta, missä hän Venäjälle kriitillisenä lehtimiehenä oleili ”maanpaossa” ensimmäisen sortokauden aikana 1903-1904.

 

Viimeinen polkaisu

Jää jossiteltavaksi, miten olisikaan Aho kirjaillut pitemmistä polkupyöräretkistään, sellaisia kun – saatikka mitään Kajanderin ja Inhan pyöräjotoksiin verrattavaa – tämä ei ikinä tehnyt. Ahon ei tarvinnut mainita vastatuulista tai vääntyneistä takavarsista, vikureista kanssamatkaajista tai pitkittyneistä huolloista, kivittävistä pikkulapsista (Kajander) tai kepin pyöränpuoliin viskoneesta papparaisesta (Inha). Ahon vähäisen matkakerronnan onnistuu tapahtumain niukkuudesta johtuen pitäytyä suloisen impressionismin ja oodinomaisten omintakeisuuksien piirissä. Realismi ja naturalismi jäivät Aholla arkisen epiikan, romaanitaiteensa tyylisuunniksi, kun taas Inha sekä Kajander korostivat arjenkatkuisia ponnistuksia ja äkillisiä vastoinkäymisiä myös matkaraporteissaan. Aho ei juuri muissakaan polkupyöräteksteissään kirjoittanut ”kuten se on”, vaan ”miltä se kuvitelmissa tuntuu”, siis aina hauskasti, innokkaasti ja tietyllä tendenssillä – joko markkinahenkisesti tai uutta edistyksellistä harrastusmuotoa promotoiden. Toisin oli laita Ahon muiden matkatekstien niin kuin ”Minkä mitäkin Italiasta” kohdalla, jossa Aho takertui tämän tästä jokapäiväisiin sattumuksiin, epäkohtiin ja senhetkisiin tunnelmoihin. Vakaus ja vakavuus sen sijaan eivät tunnu mahtuvan Ahon ja polkupyörän välille. Siksi pyöräkertomuksista saattaa muihin aikalaisraportteihin verratessa ensimmäiseksi jäädä sangen falski ja esanssinen maku.

Ahon polkupyöräilystä kirjoittamien tekstien perusteella ei juuri voida päätellä, kuinka paljon Aho todellisuudessa pyöräilyä harrasti ja oliko hänen suhteensa pyöräilyyn niin ylitsepursuavan myönteinen kuin hän kynänsä kautta antoi ymmärtää. Aiheellisempaa onkin arvioida, millainen ja kuinka merkittävä Ahon panos oli polkupyöräilyn suosion kannalta. Etenkin uskalias ja monilaatuinen vuoropuhelu polkupyöräilyn vastustajien sekä intoutuneisuus uusien mallien mainostamiseen osoittavat vihkiytyneisyyttä lajiin. Ahon taika oli saada polkupyöräelämästä kertova teksti itsessään eläväiseksi, luoda elämän vaikutelma kuvattavaansa, oli tämä sitten kuinka kaukaista todellisuutta hyvänsä. Siinä onnistuivat toki Inha ja Kajanderkin, mutta omissa raportointiin rajoittuneissa tarkoitusperissään, eivät Ahon laajuisella kaunokirjallisella ja retorisella taitavuudella.

Ahoa moniäänisempää ja mukaansa tempaavampaa polkupyöräskribenttiä on vaikea Suomesta edelleenkään löytää!

 

 

Viitteet
[1] Hall 1999, 227.
[2] Kylliäinen 2009, 7, 13-15.
[3] Kanerva & Tikander 2012, 311-312.
[4] Kylliäinen 2008, 7.
[5] Inha 2009, 34.
[6] Ks. Kylliäinen 2009, 17-18: Konrad Into Nyströmille ja veljelleen Toivolle polkupyörien välitys oli varastojen ja pääomien puutteesta johtuen hidasta, etukäteismaksuun ja ulkomaantilaukseen perustuvaa yksittäiskappalekauppaa, kun taas suuremmat kauppiaat pystyivät harjoittamaan sivutointaan suuremmalla volyymilla ja jälkikäteislaskutuksella.
[7] Kylliäinen 2009, 14-15, 16-17, 27-28.
[8] Ks. Kylliäinen 2009, 17; WWW1; Aamulehti 18.5.1899.
[9] Penn 2012, 8.
[10] Kuva 1990, 10-11.
[11] Kajander 2008, 25: on hämmästyttävää, että kuinka vanhentuneeksi Kajander kuvaa kirjoitusajankohdasta alle vuotta aiemmin tekemänsä matkan puitteita polkupyöräilyä kohtaan osoitetun suosion osalta.
[12] Kajander 2008, 85.
[13] Kajander 2008, 33, 35, 41, 43.
[14] Inha 2009, 95.
[15] Aho 1896.
[16] Kylliäinen 2008, 8: tässä Kylliäisen kuvaus polkupyörän käytön leviämisestä 1880-luvulla maaseudulla myös torpparien ja maatyöväen keskuuteen on hatara ja epätarkka. Huomattavampi yleistyminen tapahtui vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.
[17] Aho 1936b.
[18] Aho 1896.
[19] Aho 1936a, 569-570.
[20] Aho 1936a, 570, 573, 579.
[21] Ks. WWW2.
[22] Kajander 2008, 26.
[23] Inha 2008, 34-35; Kylliäinen 2008, 18-19.
[24] Aho 1936c, 277, 279, 282, 285.
[25] Aho 1936c, 286.
[26] Kajander 2008, 90.
LÄHTEET
Aineisto
Aho, Juhani 1896: ”Polkupyöräpakinaa”. Päivälehti 29.4.1896, 98, 2.
Aho, Juhani 1936a: ”Polkupyörällä Pariisissa”. Teoksessa Aho, Juhani: Kootut teokset X. Porvoo: WSOY, s. 569-579.
Aho, Juhani 1936b: ”Pyöräraivoilija”. Teoksessa Aho, Juhani: Kootut teokset X. Porvoo: WSOY, s. 275-278.
Aho, Juhani 1936c: ”Polkupyörällä Reinin rantoja”. Teoksessa Aho, Juhani: Kootut teokset VI. Porvoo: WSOY, s. 277-289.
Inha, I.K. 2009: Muistelmia polkupyöräretkeltäni. Sastamala: Vammalan kirjapaino.
Kajander, Kalle 2008: Kirjeitä polkupyörältä Euroopan eri maista. Toimittanut Mikko Kylliäinen. Hausjärvi-Seura ry: Painoyhtymä Oy.
Sanomalehtilähteet
Aamulehti 18.5.1899
Muu kirjallisuus
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Tampere: Vastapaino.
Kanerva, Juha & Tikander, Vesa 2012: Urheilulajien synty. Helsinki: Teos.
Kylliäinen, Mikko 2008: ”Kalle Kajander – kirjailija, talonpoika ja pyöräilijä”. Teoksessa Kajander, Kalle: Kirjeitä polkupyörältä Euroopan eri maista. Hausjärvi-Seura ry: Painoyhtymä Oy, s. 7-22.
Kylliäinen, Mikko 2009: ”Maamme etevin polkupyörällä kulkija”. Teoksessa Inha, I.K. 2009: Muistelmia polkupyöräretkeltäni. Vanhat Velot ry: Vammalan kirjapaino, 7-31.
Kuva, Heikki 1990: Pyöräilyn puolesta. Jyväskylä: Gummerus.
Penn, Robert 2012: Rakkaudesta polkupyörään. Keuruu: Otava.
Elektroniset lähteet
WWW1: Miesten ja naisten ansioita 1800- ja 1900-luvuilla: Saatavilla osoitteessa: http://www.pori.fi/kulttuuri/satakunnanmuseo/teollisuustyonjaljilla/tyovaesto/palkka/miestenjanaistenansioita1800-1900-luvuilla.html. [Viitattu 5.5.2015.]
WWW2: Maailmanmatkaaja. Saatavilla osoitteessa: http://www.juhaniahonseura.fi/aineistoja/oppimateriaali/?q=maailmanmatkaaja. [Viitattu 5.5.2015]

 

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Tarsko?

Yli huhtikuun puolivälissä jo mennään. Tarttis jo pikku hiljaa päättää, mihin tapahtumiin sitä osallistuisi. Vai tarsko? Tarttis päättää, jos tarttis päättää. Viime vuonna olin jo hyvissä ajoin päättänyt pyrkiväni ainakin joitain tapahtumia juoksemaan. Nyt tilanne on toinen: (melkein) kaikki kyselevät (melkein) kaikkialle, tai ainakin jokuset johonkin, ja hyvä niin! Mutta mikäköhän varsinaisesti kiinnostaisi? Ei ihan täysillä vielä mikään.

On rutkasti tapahtumia, jotka kiinnostavat paljon, mutta kuitenkin vain jotensakin osittain. Ainakin monet berglaufit, -marathonit ja -ultrat jossain Alppien laaksoissa ja harjanteilla, kuuden tunnin juoksut, Vuokatti Trail Challenge, Tierra Arctic Ultra, UltraVasan, Vaarat… Viime vuonnahan juoksin kahdessa tapahtumassa, elokuisessa UltraVasanissa Sälenistä Moraan ja lokakuisilla Vaaroilla Kolilta kahdesti sinne ja takaisin. Ja edelleen molemmat kiinnostavat! Miksi ihmeessä UltraVasan, jossa epäonnistuin melko tavalla ja kärsinkin perin kohtuuttomasti? Miksi Vaarat – olenhan ollut siellä jo neljästi… Ehkä juuri siksi, että ainakin nämä tapahtumat antavat vertailupohjaa omille ”itsen projekteille”: kuinka harjoitella määrätietoisesti kohti tapahtumia ja menetellä juoksuissa, joissa tahtoo olla parempi kuin viime kerralla. I ännu lite bättre form, siinäpä tavoitetta.

DSCN5559

Vai lähtisikö vain tuonne ”Marjahoviin” nousemaan Harakiri Hilliä?

”Tänään olet tuote eilisestä ja huomenna tästä päivästä”, sanovat sanoneen. Näpäkästi väännetty. Jotkut saattavat soveltaa sanontaa vertauskuvallisesti ja ylimalkaisesti kehittyäkseen pitkällä aikajänteellä menneestä eilisajasta kohti horisontissa väikkyvää kirkkaampaa huomista. Horisontti on kuitenkin vain se edessä siintävä ”näennäinen viiva”, joka pakenee aina kun sitä yrittää lähestyä… Olenkin viime aikoina yrittänyt omaksua edellä mainitun teesin huoneentaulukseni päiväkohtaisen kirjaimellisella pieteetillä. Juu – muunkin kuin polkujuoksun osalta ;). ”Ännu lite bättre” – lähtökohdista riippumatta – on vaikea projekti.

Kun edistyksen askeleet asettaa mahdollisimman lyhyiksi, alkaa arki korostua pidemmälle tulevaisuuteen laadittujen aikajänteiden ylitse. Joskus monet tärkeimmät ”protentioni”, suunnittelevat tulevaisuudenounasteluni, saattoivat kattaa jopa monia vuosia. Nyt olennaisimmat odotteet ulottuvat lähipäiviin, -viikkoihin tai korkeintaan -kuukausiin. Näin elämän päiväkohtainen tarkoituksenmukaisuus näyttäytyy selvemmin ja tuntuvammin ainutlaatuisuudessaan ja itsearvoisuudessaan. Arki muuttuu – ei juhlaksi, mutta – sinänsä merkityksekkäämmäksi ja tavoiteltavammaksi maailmassa olennoimisen aikatilaksi.

No, liikuttiinko nyt jo liian kauas juoksuista ja muista liikunnoista? Ei suinkaan! Merkityksekkääksi arjen muuntavat juuri mielekkäät askareet, esimerkiksi hiljentyminen kuuntelemaan mustarastaiden sielukkaita sooloja tai Loneliness of the Long Distance Runnerin juoksutuksia arkiaamuisella lenkillä. Merkityksekästä on saada tehdä yksin, muttei välttämättä yksinäisyydessään sitä, mitä tahtoo. Arkinen yksityisyys on totta vieköön todellista luksusta tässä maailmassa. Polkuilu puhtaassa metsässä – kuinka luksuksellista puuhaa!

DSCN5494

Liian kliinistä?

Yhden tai muutaman päivän korottaminen ylitse muiden saattaa muuntaa nämä muut liian vähämerkityksisiksi, ja juuri tässä piilee osallistumiseni ongelma. Tapahtumaan osallistuminen ja siihen tähtääminen merkitsevät osittaista luopumista mielekkäästä arjesta, yllä kuvatun jokapäiväisen merkityksekkyyden unohtamista – tai edelleen: arkisen itsen esineellistämistä. (Unohtaminen on esineellistymistä – siinäpä edistyksen dialektiikkaa kerrakseen.) Siis suoraan sanoen vierastan kaikenmoista keventelyä, valmistautumista, palauttelua ja uudelleen arkeen orientoitumista – ja monenlaista muutakin poikkeustilaa. Sitä taitaa olla mukavasti rutinoitunut, eivätkä nuo tuommoiset kuulu arkirutiineihini , ”arkiviikonloppuihini”.

”Suvereeni päättää poikkeustilasta”, sanoi politiikan klassikko Schmitt. Näpäkässä tämäkin. Päättäminen vaatii valtaa, tahtoa ja varmuutta. Mutta omien päätösten arviointi tapahtuu viisauden kriteerein. Omien harrastusten suhteen toki yleensä on viisasta toteuttaa juuri se, minkä parhaaksi näkee ja tahtoo. Olemme siis taas alkupisteessä. Itsemääräävänä, suvereenina pysyminen on joskus hankalaa näissä toisaalta-toisaalta -tilanteissa, vaikka ne koskisivatkin vain ”oman valtakunnan” asioita.

Yhtäältä siis: tarvitseeko näitä ottaa niin vakavasti – päivä tai viikko sinne tänne..? Toisaalta taas: tartteeko sitä lainkaan testailla tasojaan ja väliaikojaan tasaisin väliajoin jossain tapahtumassa?

DSCN2049

Ost-Berlin Suburban Trailitkin olisi vielä kiva kokea…

Osallistumiseni intressit liittyvät todellakin omien kykyisyyksien mittaamiseen, mutta myös mitä suurimmassa määrin tapahtumien sisäisen hengen kokemiseen sekä kavereiden, tuttujen ja uusien tuttavuuksien tapaamiseen. Parasta ”kisareissuissa” on ehdottomasti matka. Matka laajassa merkityksessä – mielentilana. Tarttiskohan sitä siis alkaa harrastella tapahtumissa kiertelyä ilman keventelyjä – ihan vain matkustamisen, tapaamisen ja kokemisen ilosta… ja juosta kompastella aina puolivaloilla ja p¤¤¤asti palautuneena? Ääh…

Tässä alla nyt kuitenkin kuvaa omin voimin ja ehdoin etenemään pyrkivän polkujuoksijan arjesta… harjoitusten osalta.

Maaliskuun loppupuolella vauhti tappoi, vaan ei matka: tunteja päälle 69, joista juosten 51, vaikka 13. viikko oli vähän vaitonaisempi ”vihkoviikko” (10/11,5h). Viimeiset kolme viikkoa eli 14-16 kulkivat seuraavasti:

 

14

ma Aamusella 2h sis. 4x5min MK 1min pal. pitkillä lämmöillä ja verryttelyillä; iltasella yht. 1h juoksukouluissa sis. 45min pk, jonka yhteydessä 8 terävää porrasnousua

ti Iltapäiväsellä 1h20min/70% verkkaisella kululla, ja päälle 50min keskivartalopainotteinen kuntopiiri

ke Iltasella juosten 1h53min/62% ja päälle pyöräillen 51min samoilla tehoilla

to Sali 1h keskiraskaasti; juoksukoulussa 1h kevyttä vauhdinvaihtelua

pe 30min maastop. + 15min juoksua peekoillen; iltasella 2h sis. Pasin ja Karin kanssa 4x1000m tiellä sykkein 70-78%

la 1,5h/65% sujuvaa maastosinkulointia Gary Fisherin yksivaihteispolkutykillä 😉

su Aamusella uuvuttava 2h15min kiihtyen (70-90%) Kukkurissa kahdella erilaisella n. 1km lenkillä: toisella 5 rundia kiihtyen, toisella 7; iltasella 1h20min/62% maastosinkulointia mukavalla kululla

Totalitarallaa 11h40 min omin ehdoin juoksua, 17h50min kaikkinensa

15

ma Juoksua 2h/74% sis. kiihtyen 2×5,7km Lousajan tasaista, mutta vaihtelevaa lenkkiä, yhteensä n. 1h/80%

ti Maastosinkulointia 1h10min/58%; Iltamyöhäisellä 1h juosten, teemana tekniset alamäet

ke n. 30min kevyttä juoksua eri vauhdeilla juoksukoulussa

to Aamusella 20min peekoillen; Illalla 1h30min tiellä eli juosten juoksukouluun juoksemaan ja juosten juoksujalkaa kotiin, sis. VK->MK -kiihtyvä 75->95%max

pe Ihan aamulla 2h/65% vaihtelevaa polkua, vähän tietäkin; ihan illalla 40min juoksua ja koordinaatiotreeniä + 50min saliharjoitus

la Aamulla 2h/65%; illalla 20min maastop. + 1h40min/70% juoksua päälle

su Aamulla 2h7min matalatehoista maastosinkulointia; illalla 1h42min matalatehoista juoksua

Tot. 13/17.40

16

ma 1h Kaupissa ksykkeellä 70%

ti 2h Ekossa ja Ellivuoren kupeilla ksykkeellä 70%; Saliharjoitus 30min + juoksua 30min sis. kymmenkunta 50 askeleen vauhdinnostoa

ke Maastosinkulointia 51min; yht. n. 1h kevyttä juoksua juoksukoulussa

to 1h40min juosten Kiikan juoksukoulussa… takaisin 40min kiihtyen 4.30->3.50 eli PK->VK

pe Aamusella 2h/65%; iltasella pyörällä Kiikoisiin ja takaisin yht. 1h55min/55%

la 43min sis. 6×1,5min kovaa teknisellä polulla; illalla juosten salilla eli 50min+45min. Salispesiaalinen viimeiset 15 minuuttia kyykkyjä ja tasapainoliikkeitä pallon päällä seisten – nilkat…

su Aamulla 42min kevyttä polkua 60%; illalla Ellivuoressa 1h36min vieläkin kevyempää polkua 52%…

Tot. 12/16

 

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Kevään kevättä Kukkurissa

Tammikuussa oli – tunnustettakoon tämä – jotenkin iisimpi ulkoilla kuin vetisessä ja tuulisessa helmikuussa. Toisaalta tarpeeksi tiheä metsä kerää vimmaisimmankin viiman. Olenkin taas enenevässä määrin turvautunut kotoisan Kukkurini monipuolisiin maastoihin. Kukkurista, tuosta ”puolen hehtaarin metsästäni” löytyy milteipä kaikki, mitä omin voimin ja omin ehdoin etenijä osaa kaivata. Juurakkoa, avokalliota, korkeuseroja, eri kulmiin kaatuneita puita, helppoa neulas- ja vaativampaa kivikkopolkua sekä ylä- että alamäkeen, kaunista rantaviivaa, tiukkia jyrkänteitä, joustoisaa kangasmaastoa… pitkostakin. Yksittäinen hyvinvointisessio sisältää usein vauhdikasta mäkijuoksua, tasapainoilua, maisemapausseja Patakalliolla, teknistä taiteilua, rymyä, könyä, kiipeilyä! Kukkurin luonto on ällistyttävän moninainen: jäkälää jos jonkinmoista, eläväistä sekametsää, puukatajaista etelärinnettä, sammaleisia rantakallioita, suloisia neulasmattoja, saniaisista täyttyneitä pimeikköjä sekä suomaisia kosteikkoja, puiden, kivien ja juurien leikistä muodostuneita onkaloita, laulavaisia rastaita ja luojan kiitos niitä liito-oraviakin.
On sieluunkäyvän tärkeää päästä ulkoilemaan tällaisessa ainutlaatuisessa ympäristössä. Vammalan alueelta ei moista löydy. Kukkuri sisältää Lousajan, Ellivuoren ja Moitusmaan parhaat puolet tiivistetyssä ja helposti lähestyttävässä muodossa. Pikku-Nuuksioksikin – tai -Pyynikiksi! – sitä voisi kuvailla.

Valokuva0039
Jaa että mitä siellä tulikaan viime kuussa tehtyä? Ainakin aloitin vauhtiharjoitukset ja tekniikkatreenit tutuilla, mutta edelleen tarpeeksi haasteita ja yllätyksiä tarjoavilla poluilla. Kukkurissa kuten muuallakin metsässä voi joka vuodenaikaan juosta kovaa! Talvisilla tampatuilla poluilla askel pysyy perin rentona ja vauhdikkaana, eikä kevään tultua meno välttämättä samalla reitillä nopeudu siinä määrin kuin esim. tiejuoksussa. Sulat tai puolisulat polut vaativat enemmän työtä ja tekniikkaa. Keväisin, mutta myös muina vuodenaikoina, on kiintoisaa käydä tekemässä harjoituksia samassa, mutta päivästä toiseen muuttuvassa ympäristössä. Ja onneksi polut sijaitsevat metsässä, kaukana kanssaihmisten katseilta: saa kaatuilla, kaahata ja rämpiä ihan tai ainakin melkein omassa rauhassa. Joistakin saattaa puoliksi lumisilla polkuloilla ”liukasteleminen” tuntua oudolta, etenkin kun tiet ovat jo pitkään olleet kuivia ja sulia. No, eipähän ainakaan tarvitse kärsiä tiepölystä. Eikä liikenteestä, rasitusvammoista, tylsistymisestä ja yksitoikkoisuudesta. (Vaikka olenhan minäkin kevään mittaan juossut yhden-pari lyhyttä viikkolenkkiä tiellä…)

Valokuva0057

Arkistokuvaa, ei vielä näin sulaa…

Takaisin vauhtiin! Kukkurintäyteisiin kirmailuihini kuuluu mm. lyhyitä minuutin vauhdinnostoja kinttukoordinaatiota ja tasapainoa kehittävässä juurakossa ja kerran viikkoon 5-6minuutin maksimihönkävetoja joka suuntaan ernomaisen käyräisellä polkuvarvilla. Vauhtikestävyyttä olen tunnustellut esim. kiihtyvillä tunnin-puolentoista seteillä. Näissä syke nousee 75:stä 90 prosenttiin maksimista. Kukkurissa on paljon erilaisia reittivaihtoehtoja, joista päiväkohtaisesti valitsen sopivimman. Kilometrin kiekkoihin nousuakin saa mukavat 50m, vieläpä niin, että miltei puolet matkasta jolkitaan teknisesti haastavaa, mutta suhteellisen tasaista rantapolkua. Lyhyemmät ns. maksimikestävyysvedot, esim. 4×5-6min, höngin nousevasti 85-95% maksimista ja minuutin palautuksella. Tehollisten muassa peruskestoharjoitukset tulee tehtyä tavanomaisen kevyellä 55-70%:n, usein 60%-sykkeellä.

Helmikuulle kertyi 30 juoksukertaa, mutta tunneissa, osittain lyhyiden vauhtiharjoitusten myötä, vain 39. Lisäksi 8 saliharjoitusta, 8 (maasto)pyöräilyä, 5 hiihtoa, 4 kiipeilyä, ja muutama (oikeastaan aika monta…) lyhyt ”ei-lasketa”-tyyppinen coreilupiiri lenkkien kylkeen. Yhteensä jotain 65 tuntia. Alla viikon 7 treenit:

ma Kevyttä Sastamalan Opiston lenkkiseurassa, sis. rentoa 4x2min ~4min/km + kuntopiiri, yht 45min
ti Aamulenkura PK- 30min; Polkuvedot 4x6min 1min pal (86-94%max), yht. 1h22min; 10min kuntopiiriä + 60min suhteellisen intensiivistä kiipeilyä Vexven seinällä.
ke Pitkä kevyt 60%max 3h30min Lousajan poluilla ja Liikuttavien yhteislenkillä
to Aamulla kevyesti sauvajuosten (58%max) Liekoveden patovallilla 50min; Iltamalla pyörällä 20min ja päälle 1h12min mäkistä, risukkoista, kallioista ja kivikkoista umpihankea ja muuta mukavaa Kukkurissa ka:lla 67%max, välillä kuormittavaakin…
pe Kevyt juoksu 25min + sali 25min + kiipeily 25min
la Aamulla 44min maastosinkulointia; Päivällä 2h41min kevyttä sis. 10x1min reipasta
su Aamulla hiihtoa jäällä 42min + maastopyöräilyä 18min + juoksua 60min, juoksu ~75%max; Iltapäivällä juosten (35min) salille (60min) ja takaisin (20min) ~60%max
Yht. 13h juoksua, 18 kokonaisuudessaan

Maaliskuun ekoilla viikoilla (10 & 11) vauhtitreenien intensiteetti kasvoi: kolme maksimi- ja neljä vauhtikestävyysharjoitusta. Tämä vaati jo suunnittelua ja toimenpiteitä palautumisen nopeuttamikseksi, etenkin kun harjoitustunnit pysyivät samaan aikaan tasolla 10/14 ja 11/17 (juoksu/yhteensä). Saas nähdä, mitä kevät teettää juoksun ja muun liikunnan suhteelle: nyt mieli näet halajaa maastoon enenevästi myös pyörällä! Vauhdit ovat selvästi kiihtymään päin, mutta kuten koville jaksolle tyypillistä, varsinkaan maksimikestävyyden kehittämistä ei kannata korostaa neljää viittä viikkoa pidempään. Tai kuka sanoo, etteikö kannattaisi… kannattaa, jos se hyvältä tuntuu! Mutta niinhän se on, että ”kaikki toimii – mikään ei toimi pitkään”. Seuraavilla viikoilla ottanen enemmän määrää, niin juosten kuin pyörälläkin. Alla harjoitukseni viikolta 11:

ma Pyörällä 15min Kukkuriin 45min maksimihönkäpolkujuoksutreeneihin, sis. 4x6min 85-96%max; illalla kevyen palauttavaa juoksukävelyä lenkkiseurassa
ti Salilla 60min kiertoharjoittelua keskitehoin
ke Aamulla 46min täpärillä Kukkurissa 61%max; Illalla 2h22min juoksua samoilla poluilla sis. 10x1km/45nm teknistä lenkkiä 70-80%max. Mahtia!
to Aamulla Nyytin kanssa kevyttä haistelua ja spurttailua patovallilla 48min; Illalla kevyttä juoksu- ja saliliikuntaa Punkalaitumen juoksukoululaisten kanssa
pe Aamuvarhain 1h30min maastopyöräilyä 60%max; Illalla ”alaveekoillen” (75-80%max) juosten 42min salille, missä 50min rivakkaa painoharjoittelua, ja 32min takaisin 70%max – kuormittava setti!
la Aamulla 3h polkupeekoilua 60%max; Iltapäivällä 66min maastopyörällä + 56min juosten 60%max
su Aamulla 1h45min vauhtikestävyys + yläm.veto sis. kiihtyen 33min/75-90%max ja 6x30s 1min pal; Illalla kevyt 30min PK-
Yht. ~11h juoksua ja vajaa 17 kokonaisuudessaan

Jotenkin nuo viikot tuppaavat todistelemaan käsitystäni monipuolisesta määrästä parhaana laatuna. Tehoa ja laatua ei tule missään nimessä yhtäläistää keskenään, ei myöskään puhdasta peruskestävyyttä ja laatua. Laadun tie on viikko- ja päiväkohtaisen rytmittämisen tie, jossa suurimman osan määrästä sisältävällä pk-harjoittelulla on kahtalainen funktio: pitää huolta aerobisesta kehittymisestä ja auttaa palautumaan niin, että tilaa ja rahkeita jää pari-kolme kertaa viikossa myös hönkätreeniin. Lenkki se on lepopäivän lenkkikin – ja lepoa parempaa palautumista taas usein on lepopäivänä tehty lenkki. Harjoittelu on dialektista hommaa! Yksittäiset tekijät vaikuttavat kokonaisuuteen ja yksittäsiiin harjoituksiin,  ja tässä omat tuntemukset ja motivaatiot ovat aina parhaita paimenia. Tulee kysyä: jos nyt toteutan näin tuntemusten perusteella tämän motivaation mukaisesti tämän tai tuon harjoituksen, mitä se edellyttää seuraavilta päiviltä (tai viikolta)? Esimerkiksi kevään mittaan osa pitkistä harjoituksista varmasti muuntuu tehollisesti intensiivisemmiksi, ja tällöin viikko- ja päivärytmi tietenkin vaihtuu toiseksi.

Valokuva0059

Kukkurin esterataa…

 

Saliharjoittelun suhteen tuli helmi-maaliskuussakin jatkettua maltillisella ”voimailulinjalla”, mikä nykyisen habitukseni huomioon ottaen tarkoittaa monipuolista painoharjoittelua suhteellisen pitkillä sarjoilla. 4-5 perusliikkeen kombinaatio (kuten esim. leuanveto, maastaveto, etukyykky ja penkkipunnerrus) tekee välillä eetvarttia hintelämmällekin kaiffarille. Lihasmassani on aiemmin tupannut nousemaan pelkästä levytangon näkemisestäkin, joten tässä suhteessa täytyy vähän varoa. Ei muuten, mutta lihakset tekevät kestävyysliikunnan ja eritoten kolmiulotteista liikettä edellyttävän polkujuoksun ”hidastetun” kankeaksi ja tönköksi. Suurin osa saliajasta sujahtaakin toiminnallisempien moninivelliikkeiden työstämiseen. Varsinaiset saliharjoitukset jaan kahteen eri harjoitusmuotoon: yhteen perinteelliseen paikkatreeniin ja yhteen kiertoharjoittelukertaan viikossa. Edellinen sisältää em. perustavanlaatuisia voimaliikkeitä, kuten kyykkyjä sekä maastavetoja edestä ja takaa yhdellä ja kahdella jalalla, vatsalihasliikkeitä sekä myös muutamia veto- ja työntösarjoja omaa vaatimatonta olemassaolon taisteluaan käyville yläluille. Kiertoharjoittelussa painopiste on keskivartalossa ja lihaskestävyydessä. Tavoitteena molemmissa moodeissa on tehokas, noin 40-50 minuuttiin puristettava harjoituskokonaisuus. (Lisäsin lihaskuntoharjoittelusta yhdenlaisen esityksen tuonne juoksun aineksia-osastolle – tsekitaut!)

WP_20140418_013

Olen salitreeneissäni kuitenkin tietoisen epäsystemaattinen. En toimi säännönmukaisesti säännön vuoksi vaan mielenkiinnosta kokea, mihin säännöllisyys johtaa. Yhtä tärkeää on harjoittelukäytänteitä horjuttava säännöttömyys, joka ei välttämättä tarkoita epäsäännöllisyyttä treenaamiseen suhteen ylipäätään, vaan uusien juttujen avaramielistä kokeilemista ja tutustumista epäilyttäviltäkin tuntuviin treenisisältöihin. Säännöttömyys on päähänpilkahdusten seuraamista: teen 50-150 boksikyykkyä oma paino tangossa jos ”tekee mieli”, hillittömän tuskallisen määrän yleisliikkeitä jos siitä huvitun, useamman sarjan leuanvetoja ”failureen” asti mikäli kiinnostaa… kysymättä aina askeesieni tolkun välineellistä tarkoitusta. Sali, kuin Kukkurikin, on vain yksi leikkikenttä muiden joukossa!

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Tahdokas tammikuu

Elähdyttelen taas askeesisivujani syksyisen ja alkutalvisen pimeän jakson jälkeen. Jos sitä taas yrittäisi edes noin kuunkierron välein malttaa istua alas harjoituksiaan päivittelemään. Omien askeesieni lisäksi kirjoittelen muun muassa liikunnasta, terveydestä sekä hyvän elämän etsimisen aiheista yleensä. Toivottavasti kiinnostutte!

Tammikuista usvaa ja taivaanrantaa Liekovedellä.

Tammikuista usvaa ja taivaanrantaa Liekovedellä.

Edellinen vuosi muutti monessa suhteessa omia harrastuksiani tai oikeammin elämänmuotojanikin. Onnistuin ulkoilemaan enemmän kuin aiempana vuotena ja siinä sivussa edistymään moninaisissa hyvinvointipyrkimyksissäni. Yhtäältä käsitykseni polkujuoksun ja luonnossa liikkumisen monipuolisuudesta syventyi, toisaalta sain kokea vahvoja oppimisen ja onnistumisen tuntemuksia, varsinaisia huippuelämyksiä polkujen ja metsien ulkopuolellakin. Myönteisten, motivaatiota ruokkivien ja elonvoimaa lisäävien tuntemusten tiedostaminen sekä tietynlainen kiitollisuudentunteen sävyttämä tyytyväisyys omasta itsetoteutuksesta ovat yhä selvemmin virinneet asenteesta elää rauhassa päivä ja hetki kerrallaan keskittyen, hyvää ja oikeaa hakien sekä tarkoituksekkuutta etsien. Sanomattakin liikunnallinen itsetoteutus on vain osa, mutta tärkeä osa, tämän luonteista itsen projektia. Olen yhä enemmän vapautunut muodollisten, onttojen, numeraalisesti mitattavien tavoitteiden seuraamisesta, vaikka eivät ne ole aiemminkaan kovin häiritsevissä määrin tekemisiäni ohjanneet. Suoritusperiaatteesta hellittämisen tiedostaminen ja siirtyminen kohti omimmilta tuntuvia toiminnan ulottuvuuksia on voimaannuttava kokemus!

20150103_173303

Tainnut tuo ruokavaliokin muuttua miellyttävämmäksi ainakin vatsalle ja ympäristölle. Semivegaaninen tarkoittaa omalta kohdaltani sitä, ettei maidon, kananmunan tai kalankaan syöminen ole suuri ongelma, vaikken niitä itse varta vasten enää ruokapöytääni hankikaan. Juu, hippi mikä hippi.

Vailla minkäänlaisia intressejä askeesieni systematisoimiseen omaksuin tammikuussa taas mielekkääksi viikkoasetteluksi vuosien saatossa tutuksi tulleen harjoittelurytmin, jossa viikkoon sisältyy kaksi 2-3 päivän intensiivisempää juoksusykliä ja pari kevyempää päivää. Tiistai-torstai -välille mahtuu yleensä yksi vauhdikkaampi kirmailu (ylä- tai alamäkipolkuilu, kiihtyvä tai vauhtileikittely), yksi rauhallinen pitkä, pari kolme peruslenkkiä sekä lisäksi kevyttä lihashuolto/kuntoharjoittelua. Viikonloppuna 6-8 tunnin juoksentelut poluilla, hangilla ja selkosilla luontuvat kuin huomaamatta. Muutamat tehoisimmista harjoituksista tein tammikuisina viikonloppuina hyvässä seurassa Pyynikin 4,3km:n mäkisellä polkujuoksureitillä, ”Pynsä Specialilla”, jota tuli tahkottua kerrallaan aina sellaiset 2,5-5 tuntia usein vauhtileikitellen ja loppua kohti hieman kiihdytellen. Vähäjuoksuisemmat päivät eli yleensä maanantait ja perjantait taas rakentuvat enemmän lihaskunto- ja lihaskestävyysharjoittelusta kuin (perus)kestävyysharjoittelusta. Salillakin olen noina päivinä taas vähän aktiivisemmin poikkeillut, yleisimmin maanantaisin ja torstaisin. Ja tiistai- ja/tai perjantai-iltoina olen viihtynyt Vexve-areenan kiipeilyseinällä.

Juoksuharjoituksia kertyi omalla painollaan 35 kpl, tunneissa 56,5. Hiihtoa tammikuulle tuli neljän lyhyen lenkin verran, sauvajuoksua (jonka lasken osaksi juoksua) tuplasti enemmän. Lyhyitä sinkulalenkkejä pyörittelin kuudesti. Kuntopiirejä (lyhyitä ja pitkiä), saliharjoituksia ja kiipeilyä yhteensä 17kpl. Monikuntoilu kunniaan! Yhteensä harjoittelua kasaantui yllättävän mojovat 76 tuntia. Puhtaita lepopäiviä pidin mahtipontiset kaksi kappaletta, mutta juoksuttomia päiviä jopa neljä. Intoa piisaa!

Oikeastaan jo kesästä 2014 asti olen antanut juoksemisenkin, kovimmat harjoitukset mukaan lukien, ilmestyä päiviini sisäisen motivaation saattamana, omalla painollaan ja pakottamatta. Silti pidän mielenkiinnosta sangen tarkkaa kirjaa tekemisistäni. Merkinnöistä on apua ainakin harjoittelun edistymisen seurannassa ja silloin, kun merkkejä kehollisesta ylirasituksesta on vaikea tunnistaa. Tammikuun osalta kirjanpito osoittaa ainakin sen, että reipasvauhtisten jäätyä normaalia vähemmälle on kevyempää juoksua etenkin pehmeällä alustalla voinut harrastella yllättävänkin paljon ilman suuria jumeja tai ylikuormittuneisuuden tuntemuksia.

Tunnin päästä tästä kulkua jatkui lampun valossa

Tunnin päästä tästä kulkua jatkui lampun valossa

Pääajatus harjoituksissa on viimeisten vuosien aikana ollut enenevissä määrin tietty kehollinen omaehtoisuus ja valmiudentunnetta edellyttävä into ja kiinnostus. Pyrin tekemään joka päivä sellaisen harjoituksen, jonka arvioin arvokkaaksi, kehollisesti tarkoituksekkaaksi ja mielellisesti tahdonmukaiseksi. Harjoitus kuin myös siihen orientoituminen ja pyhitetty aika sekä sen tuomat elämänavaumat ovat arvokkaita itsessään. Tavanomainen ja arkinen näyttäytyy usein hyvinvointia tuovana piristyksenä ja usein jopa arvaamattomana seikkailuna! Monesti tuntuu jopa huojentavalta huomata, ettei tänäänkään ”tarvitse”, ”täydy” ja ”pidä” liikkua tietyllä ennalta määrätyllä tavalla esimerkiksi pelkistä terveyssyistä tai jonkinlaiseen tulevaisuudessa realisoitavaan tavoitteeseen pinnistelemiseksi. Sisältä kumpuavaan motivaatioon ja aktiiviseen tahdonmuodostukseen perustuvan kokemisen ja toimimisen poissaolo passivoi harrastuksen, panee suoraan sanoen kärsimään ja alistumaan (vrt. passio – kärsimys). Käsitän oman tahdon punniskelevan seuraamisen ja sen sovittamisen kulloisiinkin kehollisiin valmiuksiin ajan myötä jalostuvaksi taidoksi. Muutos kohti vapautuneempaa itsetoteutusta ei kuitenkaan ala ilman nöyrää itsetutkiskelua ja tietoista pyrkimystä tässä taidossa edistymiseen. Liikunnallinen itsetoteutus edellyttää vilpittömyyttä ja avoimuutta omalle kehontahdolle, mutta myös stoalaishenkistä kurinalaisuutta erottaa ohimenevät houkutukset ja intohimot (passiot) omaehtoisemmalta ja varmemmalta – omimmalta! – tuntuvan tahdon päämääristä. Tahdon ja varmuuden löytäminen vaatii usein ajattelullista uskallusta pysähtyä harkitsemaan asioita itse, yksin ja riippumattomuuteen pyrkien. Tahtomisen taito on keskeinen osa itsen projektia.

Viime aikoina ei askeesejani ole lainkaan vaivannut tahdon puute. Päinvastoin myönteisen ongelman synnyttää välillä liian moniaalle kohdentuva kehontahto. Joskus on hieman vaikea päättää, millaiseen leikkiin tarmollaan tahtoisi tarkentua. Lumessa kahlaamiseen, kiipeilyyn, painojen nosteluun, lukemiseen, mäkikirmailuun, venyttelyyn, pitkään rauhalliseen luontoiluun, tasapainotteluun, mietiskelyyn, pyöräilyyn vaiko hiihtelyyn..? Pääasia on kuitenkin pyrkiä aktiivisesti olemaan rajoittamatta näitä kuin itsestään syvältä itsestä kumpuavia tahdontuntoja. Tärkeää on tahtoa tahtoa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti