Yöjuoksuni Ylläkseltä Hettaan

Miksi – oikeammin miksi ei?

NUTS Pallas -polkujuoksutapahtuma tarjosi lauantaina 25.7. ainutlaatuisen mahdollisuuden itsensä koettelemiseen Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tyvenessä yössä. Ultrapitkistä juoksumatkoista valittavina oli klo 12 lähtevä 55km Pallakselta Hettaan ja sitä puolta vuorokautta aiemmin keskiyöllä starttaava 125km Ylläkseltä Pallaksen kautta Hettaan.

Olin alkuun ilmoittautunut lyhyemmälle matkalle. Keskiviikkona Kaasalaisen Arton hierontapöydällä punniskeltiin taktiikkaa tämän avotunturimaisemistaan ja irtaimesta rakkakivikostaan tunnetun välin taittamiseksi. Torstai-iltana Oulun tienoilla ihailimme Lahtisen Laurin kanssa 125km:lle lähtevien intoa tunnelmoiden ajatuksella, miltä tuntuisi lähteä makoisten unien sijasta jolkkimaan Lapin valoisaan ja tuulettomaan poutayöhön. Ennen Kemiä olikin jo sarjanvaihto edessä ja perjantai pyörähti mm. pitemmälle matkalle säännöissä vaadittuja varusteita hankkiessa. ”Jes! Saamme juosta 70km pitempään!”

DSC_0247

Äkäslompololta Jounin kaupalta. 55km:n suvereeni valtias vasemmalla…

DSC_0242

Antti on Antille Antti

Miksi ihmeessä tällainen yhtäkkinen ratkaisu? Valittavinani oli joko kiehtova, mutta samalla piinallinen kilpajuoksu kivimaastoisessa Buff Trail Touriin kuuluvassa osakilpailussa tai aimo siivu taianomaista taigaa ja avotunturia koko kansallispuiston halki sekä samalla elämäni pisin yhtämittainen juoksu. Olisi ollut kiva tietää, kuinka rivakasti Pallas-Hetta -välin olisi pystynyt kiskomaan, mutta sellaista sheehanilaista ”kokonaisvaltaista kokemusta”, jota pitkänmatkanjuoksulta odotan, ei lyhyempi vaihtoehto olisi pystynyt tarjoamaan. Kukin tulkoon autuaaksi tavallaan. Pitemmälle matkalle ryhtymistä jykevöitti myös mieleen juolahtanut, jo edesmenneen didaktikkoni Heikki Mäki-Kulmalan yksinkertainen neuvo viimeiseksi jääneestä keskustelustamme: ”Pitää tehdä mistä pitää”. Kuinka usein sitä oikeasti tekeekään sitä mistä pitää? Ainakin pitäisin pitemmän matkan alkupuolen metsäosuudesta.

”Menin metsään, koska halusin elää harkitusti, halusin katsoa silmästä silmään elämän olennaisimpia tosiasioita ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä sillä oli opetettavaa, ja välttää kuolemani hetkellä sitä mahdollista havaintoa, etten ollutkaan elänyt.” (Thoreau: Elämää metsässä)

Jotain tuollaista. Metsässä juokseminen merkitsee minulle muutamien muiden asioiden ohella sitä ”aristoteelista olosuhdetta”, jossa voi tuntea pyrkivänsä parhaaksi mahdolliseksi itsekseen ja toteuttavansa olemassa olemisensa tarkoitusta (telosta). Muun muassa Timothy Olsen tokaisi ultrista samantapaista kantattuaan pahasti 2014 Hardrockissa – ainaisena pointtina on tulla paremmaksi versioksi itsestään, kävi miten kävi. (Joo, tätä filmiä fiilisteltiin jo automatkalla!) Pitemmällä matkalla tulee harjoittaneeksi mitä monipuolisinta harkinnan, intuition ja sopeutumisen taitoa. Pitkä juoksu intensifioi elämän, johtaa sisäisten jännitteiden, polemosten äärille. Pitkän matkan taittaminen luonnossa on omanlaistaan heittäytymistä elämän olennaisuuksiin. Ylläkseltä Hettaan – miksi ihmeessä siis ei?

 

Ylläs-Pallas

Perjantai-iltana ei niinkään jännittänyt vaan ihmetytti. Tuntumaa juoksusta ei tullut arvioitua itseluottamuksen ja epäröinnin asteikolla, vaan pikemminkin olo oli kevyen välinpitämätön koskien omaa suoriutumista. ”Kuten se on” lukekoon uudessa ultrailun huoneentaulussani! Ei ainakaan kannata huolestua asioista, joiden suhteen ei ole mitään tehtävissä. Lähtöhetkellä klo 00:00 henki oli yhtäältä matkaa ja juoksutovereita kunnioittava, toisaalta huumaisan huojentunut sekä kiitollinen mahdollisuudesta päästä osallistumaan luonnoltaan monipuolisen kansallispuistomme halkijuoksuun. Kävi kuinka tahansa, uskoin tulevani varmuudella kokemaan enemmän kuin voisin kuvitellakaan odottavani.

DSC_0261

Lähdönhuumaista sumeutta. Vasemmalla Mikke, takanani Lauri ja oikealla Janne.

Ensimmäiset kilometrit juoksimme noin kymmenen hengen ja vielä muutaman seuraavan sitä pienemmässä ryhmässä. Jo parin kilsan kohdalla kärkiletka juoksi Äkäslompolon viereisillä pitkoksilla hiukan harhaan. (Tälle oli kuulemma kiva röhähdellä netin kautta…) Juoksin alun mm. Anttien Niinikoski ja Toivanen kanssa. Kukastunturin ilmassa oli todellista Antti-kliimaksin tuntua.

Laskussa Klasila rulli takaisin keulille. Juoksimme Jannen kanssa seuraavat kilsat yhdessä. Kimmoisille ja kimuranteille poluille päästyäni päätin lähteä taittamaan matkaa itselleni soveliaampaa tahtia. Liike mukautui maastoon ja mieli seesteiseen yömaisemaan. En vielä arvannut, että tulisin juoksemaan seuraavat puoli vuorokautta omissa oloissani – välillä porojen kanssa ja kiirunoiden ympäröimänä. Olo muuttui täyteläisen tyyneksi.

Onneksi ensimmäisen huoltopisteen juomavedestä poimittu kaivorotta ei laittanut vatsaani sekaisin. Ekasta huollosta Peurakaltiolta Äkäskeron kautta Pahtavuomaan kuljettiin yhden pidemmän harjan ja toisen vaatimattomamman yli. Välissä oli karaisevaa mäkeä. Jo tässä vaiheessa jalkapohjani olivat varsin pehmeinä: ei ehkä olisi kannattanut lähteä sprinttisuunnistuskengillä (IB Acceleritas 4) paikoin erittäin teräväkiviselle alustalle. Alamäkiä pystyin vain harvoin rullailemaan ”omaa kivaani”, mutta ylämaat kyllä kulkivat! Vaikkei muiden vauhdeilla ollut suurta merkitystä, arvioin tällä välillä eron toisiin tasaisesti kasvavan astumisimpotenssistani huolimatta.

Kansallispuiston eteläinen laajennusosa Ylläksen ja Pallaksen välissä on vaihtelevaa ja mäkistä metsäpolkua sekä hidaskulkuista, paikoin nilkkaan asti upottavaa vetistä suota, paikoin taas nopeaa pitkospuu- ja avotunturimaastoa. Piristävimpiä kohtia olivat ehdottomasti kaatuneiden puiden yli ja ali temppuilemiset, suossa tarpomiset ja muutamat iloluontoiset alamäkiosuudet! Tällaista kun olisi vaikka sata mailia, ilakoin mielessäni. Olo oli kuin ilveksen pennulla. Näissä kohdin juoksu muuttui kolmiulotteiseksi leikittelyksi. Pahtavuoman ja Rauhalan välisellä Kolvakero-Kesälaki-Mustakero -osuudella pääsin todellisen flow´n kyytiin. (Flow – tässä tapauksessa jalan mutta samalla myös ”ajan riento”, niin kuin Markku Ojanen on käsitteen suomentanut. Toinen täsmäsuomennus voisi olla ”kulun tuntu”.)

11754104_802442109874465_1380025514759394916_n

Ja Rauhalan huoltoakaan tuskin ikinä unohdan: Marinin Janne soittamassa koko olkavartensa kyllyydestä PTL:n 2011 (?) voittokelloa yksinäiselle ”yön ketulle”. Valloittavaa, kuten muidenkin huoltajien asenne!

Olin jo pitkään uumoillut yksin liikkuessa piilevän vaaran reitiltä eksymiseen. Ensimmäinen arvuuttelukohta kosahti Lommotunturin nousua edeltävälle suolle. Pallaksen kyltti näytti 90 astetta väärään suuntaan punaisiin reittimerkkeihin nähden paikassa, missä NUTSin valkoisia nauhoja tai oransseja merkkejä ei löytynyt mistään. Kuljin punaista linjaa vartin verran Lommokerolle ja soitin järjestäjille. Olin kuulemma reitillä. Loppumatka Pallakselle oli alustaltaan yhtä helvetinperkelettä em. ”äksiisikengilläni”. Harmitti kun tiesi, että kivikkoiset ja vasemmalle kaltevat alamäet olisi voinut kiskoa paljon kovempaa, jos vain olisi ollut näpäkämmät työkalut jalvoissa.

DSC_0275

Sillä välin Pallasjärvellä.

 

Pallas-Hetta

Sain Pallaksen huollossa 70km:n kohdalla tietää olevani puolisen tuntia edellä seuraavaa, kokenutta ultraajaa sloveeni Tony Venceljiä. Loppumatkan sisulisätavoitteeksi juolahti pitää sama ero maaliin – enempää en matkaa kunnioittaen tahtoisi vaatia. Huolsin yhteensä 8-9 minuuttia. Ekan ”puoliskon” lantrattu ja suolalla jäykennetty hiilihapoton omenalimu vaihtoi samalla tavalla muunneltuun kokikseen, kahvit kaatuivat kitusiin ja rupatellakin ehti. Olin syönyt ekalla puoliskolla kolme ravintolisäpatukkaa, yhden geelin ja muutaman salmiakin, rauskutellut 40g glukoosia, ottanut reilun gramman lisäsuolaa sekä juonut nelisen litraa. Patukat olivat ruokaisuutensa ja täyttävyytensä johdosta hyvä ratkaisu. Tehojen pysyessä suhteellisen pieninä imeytymisongelmaakaan ei tullut. Acceleritakset vaihdoin Laurilta saamiini, jopa kuuden (6!) millin dropilla varustettuihin läskipohja-salomoneihin, jotka toki olivat ainoa järkevä, mutta samalla ”ajamisen iloa” vähentänyt vaihtoehto edessä siintävien tuntureiden kivisojokkoon. Juoksu tuntui kömpelöissä mutta suojaavissa kengissä aluksi vain mekaaniselta jalkojen siirtelyltä. Päätin edetä rakkaiset osat Hettaa kohti maltillisesti ja jalkoja säästellen, vaikka menemisen hönkää vielä piisasikin. Pitkähihaisen aluspaidan riisuin Taivaskeron satulassa. Etureisien kipuilu lannisti askeleen vähemmän uhmakkaaksi. En siis silti millään voi kuvata kulkuani viadolorosamaiseksi taisteluksi, sillä sellainen se ei ollut. 125km oli rankka ponnistus, muttei mikään transsendenttisen tuskainen kuolonkoitos.

Sitten alkoi kenties kokemattomuudesta ja kainoudesta johtunut vauhdinpassailu. Hannukurun huollon saavutin niin myöhään, että olin sitä ennen jo kerennyt vakuuttua, ettei sellaista keidasta olekaan. Oli se – olin vain ollut niin tavattoman hidas. Samoiluvauhdista huolimatta ei tämä fata morgana valitettavasti vielä ollut avautunut täyteen palveluvalmiuteensa. Join Hannukurussa litran miltei jääkylmää kaivovettä, täytin ja tyhjensin rakon sekä nappasin suolatabun. Mukavia kaiffareita!

11745627_802443316541011_9163802716193103784_n

Itkettävän kaunista.

Seuraavat kymmenisen kilometriä olivat iisiä, mutta vaihtelevaa alustaa. Muutamia väsymyksestä johtuneita kaatuilemisia säesti höpsähtelevä nauru ja kuluntunnetta nimittivät tuhdin uupumuksen ohella riemukas retkifiilis sekä turhista huolista vapautunut välinpitämättömyys. Ennen Pyhäkeroa reittien haarautuessa kaivoin taas varmuuden vuoksi kartan esiin, vaikkei siitä apua ollutkaan muuta kuin käyrien suhteen. Ylös nousin korostetun hitaasti. Nousun aikana puhalsi vankahko itäviima. Sydämen puolella rinnassa tuntui muutaman minuutin viiltävää kolotusta. Nestehukka taisi olla melkomoinen. En vielä klaaraa näitä nestetasapainojuttuja. Mutta toisaalta semituhdissa nestehukassa on ihan mukava kulkea.

Pyhäkeron alku- ja aivan loppulasku olivat mukavia rallateltavia, mutta keskikohta tylyä tiepohjaa. Päivätuvan huollossa kuulin olevani edelleen viitisen kilometriä Nove Meston ultramiestä edellä. Itse asiassa vasta nyt tiesin Venceljin olleen pitkään toisena. Olisin veikannut Lahtelaa tai Heermania. Oli taas muuten mieluisaa huoltoväkeä, jonka seuraan olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa.

Enää vain surkuteltavat puolitoista kilsaa polkua ja sitten tielle. Ehdinpä silti vielä pannuttaa käteni verille siinä helpolla polkupätkälläkin. Piti ihmetyksestä huutaa kuuluvasti että ”uppistakeikkaa!” – ja repeillä väsyneesti omille edesottamuksille. Tien taitoin hidasta, jalkoja säästelevää vauhtia. Huvitti, kun asvaltille käännyttäessä vielä kannustettiin, että nyt ”vitonen silmään ja loppukiri!”. En tosin koskaan ole hymyillyt asvalttialustalla niin estottomasti kuin NUTS Pallas 125km:n viimeisillä virstoilla. Maaliin huoltajien, kannustajien ja järjestäjien huostaan ja huomioon saavuin veljenpoikani Hugon saattelemana noin klo 13.41.

11146581_801822493269760_3805870533249358427_o

Huippukokemus Hugon kanssa

Summa

Mihin se 125km oikein otti ja mitä antoi? Pahimmin kipeytyivät etureidet, ei niinkään pohkeet tai jänteet. Juoksuryhti taisi säilyä kohtuuhyvänä loppuun asti, mutta askeleesta tuli viimeisillä taipaleilla selvästi hitaampi ja epätarkempi. Lihaskestävyyspuoli ja keskivartalon työote kantoivat loppuun asti. Runkonopeuteni uupumista vastaan on tällaiseen matkaan suhteellisen hyvissä kantimissa, mutta perusvauhtiahan saisi aina olla enemmän. Oikeastaan voimien jakaminen epäonnistui – jos epäonnistui – epätavanomaisella tavalla: ehkä kanttaamisen pelossa passailin vauhtia liikaa. ”Hyytymättömälle” paras läksy olisikin joskus kohdata kunnon hyytymys! Sitä kohti…

Maalissa mehu maistui

Palveluiden parissa.

 

Tärkein anti kokonaisvaltaisen juoksukokemuksen ohella oli käsitys siitä, että vastaavan mittaisille ja pidemmille matkoille voisi osallistua jatkossakin. Nyt uskallan tunnustaa satamailisenkin kiinnostavan. Hardrock! Hitaan junnaavaa tieaskelta en silti ala harjoitella vaan juoksuni jatkuvat oheisaskeesejakaan unohtamatta monipuolisissa maastoissa kestävyyttä, liikettä ja loikkaa vaalien. ”Alimatkojen” vauhtien tulee kehittyä ja kehon pysyä valmiudessa muihinkin aktiviteetteihin kuin ultrailuun.

Oli myös erittäin antoisaa tavata ja tutustua uusiin ihmisiin – osin sellaisiin, jotka aiemmin oli noteerannut vain netitse. Teistä jäi hyviä muistoja. Kertakaikkisen mahtia oli kohdata mökki-isäntämme Jan hyvävoimaiseina ja etuajassa Hotelli Hetan aulassa. Vibramistivirtuoosi saapui maaliin tavoitteisiinsa nähden hurjasti etuajassa! (Syvä kiitos muutenkin sinulle Jan.)

DSC_0307

Löntys ja viimetingan sarjanvaihdon sallinut Jouko maalissa.

Kokonaisuudessaan tapahtumaan osallistui noin 330 polku-ultraajaa, joista 67 pitemmälle matkalle. NUTS Pallas oli antaumuksella järjestetty ja tunnelma läpi päivän myönteisen pöhkö – juuri sellainen kuin miksi järjestäjä Northern Ultra Trail Servicen lyhenne NUTS voitaisiin englannista suomeksi kääntää. Ei mitään pystyynkuollutta urheilupuhkua vaan kannustavan hurttia yhteishenkeä sen tunnustaen, että maastoultrailu on liian sielukasta, kaunista ja pyhää yksiulotteisen vertailumentaliteetin ja kilpakiiman pilattavaksi. Juuri tämä asenne tekee lajista sangen tasa-arvoisen, vaikka luonnollisesti voittajat saavatkin aina sen suurimman mediahuomion.

DSC_0344

Juoksija muisti juoksijoita pienellä geeli- ja lakkapiristyksellä. Vasemmalta Kegl, Henkka ja Jaana. Oikealla pt. Tomi Savolainen.

 

Kokemuksen keskellä podiumrinteessä. Oikealla Vasemmalla Tony ja oikealla Mikke.

 

Nöyrä kiitos kannustajilleni tuesta ja luottamuksesta. Epäreilua kohtelua ja positiivista nolottamista vältelläkseni en nyt teitä tässä ala nimeltä luettelemaan. Jokainen tuntekoon lämpimän aallon omassa sielussaan. Sen kuitenkin sanon, että me omia huippukokemuksiamme tavoittelevat pallukat tuolla paljakoilla olemme etuoikeutettuja juuri teidän eli oman yhteisömme johdosta. Toivottavasti tekin saitte tästä omanlaisen kokemuksen. Kiitos!

 

http://nuts.fi/lepisto-ja-ansio-vauhdissa-pallaksella/

http://ultrajuoksu.fi/nuts-pallas-antti-lepisto-ja-henri-ansio-ylivoimaisiin-voittoihin/

http://my1.raceresult.com/35062/?&lang=fi#

 

– Kiitos kuvista Joni, Hugo ja NUTS! (Ja aika tavalla muustakin) –

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *