Pyöräjuttua vieroitukseen

Tällä kertaa jotain odottamatonta. Huvituin omien polkematta jääneiden pyörämatkojeni laimeaksi korvikkeeksi ottamaan selvää suomalaisten ensimmäisistä polkupyöräreissuista 1800-luvun lopulla. Koska Juhani Ahon tuotanto on tendenssejään, aiheitaan ja kirjoitustyylejään myöten viehättänyt itseäni sangen pitkään, päätin keskittyä varhaisen polkupyöräintoilun tarkasteluun Ahon näkövinkkeleistä. No ja joo, ennen kuin sukellatte tekstiin, huomautan vain, että puolivuotiskuntoilutotaaliini olisi tullut rutkasti lisää tunteja (ainakin peekoomiinuksen muodossa), jos olisin päässyt ja viitsiytynyt polkemaan maanteiden mantuja niin kuin edellisinä vuosina on ollut tapana. Nyt saldoksi tuli vain noin 420h. Ihan hyvin silti ilman yöllisten polkupyöräretkieni tuomia lisätunteja.

Enjoy the Ride!

 

”Rautaratsaille!”

Juhani Aho: polkupyörien markkinamies vaiko vakaa matkamies?

 

Nousu satulaan

   1800-luvun kahtena viimeisenä vuosikymmenenä Suomessa kuin läntisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissakin elettiin polkupyöräkulttuurin etsikkoaikaa. Polkupyöräilyn nousu kytkeytyy olennaisesti kahteen 1800-luvun lopulla rinnakkain tapahtuneeseen yhteiskunnalliseen muutokseen, teollistumisen monipuolistumiseen ja kaupungistumiseen. Polkupyörästä tuli paitsi liikkumisen ja vapaa-ajan vieton, myös sosiaalisen tunnustuksen ja erottautumisen välikappale. Polkupyörä kasvoi ”jonakin olemista” ja ”joksikin tulemista” määritteleväksi identiteettikysymykseksi.[1] Polkupyörän tulo ei pelkästään jakanut ihmisiä omistamisen vaan enemmänkin polkupyöräilyyn suhtautumisen perusteella. Myös polkupyöräilyn muodot kuten pyörämatkailu saivat edustajiensa välityksellä omat sosiaaliset mielenantonsa. Eräs keskeisimpiä varhaisia polkupyöräilyn kannattajia ja merkityksellistäjiä Suomessa oli kirjailija ja lehtimies Juhani Aho.

Matkailun, pyöräilyn ja pyörämatkailunkin saralla historian pinnalle jäävät luonnollisesti ne, jotka parhaimmin ja kiinnostavimmin osaavat kuvata kokemuksensa ja näkemyksensä omista seikkailuistaan. Merkittävimmän, mutta pyörämatkailun valossa sangen vaatimattoman reissunsa ulkomailla Aho teki Kölnistä Mainziin, josta syntyi Matkakuvia-kokoelmaan liitetty impressionistinen kuvaus ”Polkupyörällä Reinin rantoja”. Varsinaisen työn pyöräilykulttuurin edistämiseksi Aho teki kuitenkin harrastukseen kannustavilla kirjoituksillaan kuten ”Polkupyöräpakinaa” (1896), ”Pyöräraivoilija” (1898) ja ”Polkupyörällä Pariisissa” (1899) sekä toimiessaan vuonna 1892 perustetussa Suomen Syklistiliitossa.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/d/da/Juhani_Aho_1912.jpg

Juhani Aho Viitasaarella kalassa 1912 (Wikipedia: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/d/da/Juhani_Aho_1912.jpg)

Suomen etevimmän joskaan ei tunnetuimman polkupyörämatkailijan kunnian voi ainakin ”varhaisten harrastajien sarjassa” hyvin perustein uskoa vuonna 1887 nimensä Into Konrad Inhaksi vaihtaneen Konrad Into Nyströmin nimiin. 1880-luvun alkuvuosilta asti polkupyöristä viehättynyt Inha teki kattavimman polkupyörämatkansa vuonna 1886, kulkien Lyypekistä Böömin ja Baijerin kautta aina Sveitsiin ja polkien Saksan Keisarikunnan länsipuolta ylös pohjoiseen lähtöpaikkaansa. Myöhemmin valokuvaajana ja kirjailijana, mutta tuohon aikaan etenkin polkupyöräkauppiaana ja -matkaajana tunnetuksi tulleelle Inhalle annetaan yleisesti myös tunnustus polkupyörä-sanan jos ei keksimisestä, niin ainakin vakiinnuttamisesta kieleemme.[2] Inha julkaisi matkakertomuksensa jo samana syksynä Uudessa Suomettaressa otsikolla Muistelmia polkupyöräretkeltäni (2008 [1886])

Toinen merkittävä suomalainen velosipeedi-entusiasti oli hausjärveläinen maanviljelijä ja kirjailija Kalle Kajander, joka halusta kokea Pariisin maailmannäyttely kipusi matkailutarkoituksessa ensimmäistä kertaa rautaratsailleen Inhan retkeä kolmisen vuotta myöhemmin (1889). Toisin kuin Inhan, Kajanderin retki alkoi Suomesta ja eteni Etelä-Ruotsin poikki ja Jyllannin ja läntisen Saksan sekä Belgian halki aina ”Parisiin”. Tästä matkastaan Kajander laati kotona huolitellun raportin Polkupyörällä Parisiin. Raportin toisesta, vuoden 1897 Euroopan turneestaan Reinin rannoilta Sveitsin läpi Pohjois-Italiaan ja Itävalta-Unkariin hän sommitteli jo matkan päällä päiväkirjaansa Kirjeitä polkupyörältä. Molemmat julkaisi niin ikään Uusi Suometar vuosina 1890 ja 1897.

Ahoa, kolmikosta muutoinkin tunnetuinta, kuulee usein tituleerattavan ”kovaksi pyörämieheksi” – kalamieheksikin! Mutta millainen pyörämies Aho oikeastaan oli laatuaan: vakaahenkinen pyörämatkaaja, edistyksestä viehättynyt intomieli vaiko jotakin muuta? Tarkastelen Ahon suhdetta polkupyöräilyyn ja polkupyörämatkailuun siten kuin sitä hänen kirjallisten tuotostensa perusteella voidaan ymmärtää. Vertaan Ahon kaunokirjallisissa ja raportoivissa esityksissä ilmaistuja käsityksiä, asenteita ja kuvauksia myös Inhan ja Kajanderin matkaraporttien sisältämiin kokemuksiin ja näkemyksiin.

 

Pyörällä päästään pyörälle päästään

Kaikki ”olennainen” polkupyörien kehityksessä tapahtui jo 1800-luvulla. Vuonna 1817 tuli matematiikasta kiinnostunut vapaaherra Karl von Drais joutilaisuuttaan keksineeksi kahdesta pyörästä ja istuinlaudasta rakennetun ”juoksukoneen” (Laufmaschine), joka nopeasti levisi kopioina muualle läntiseen Eurooppaan. Tämä ”draisiini” muuntui suomen sanaksi ”resiina”, ja Englannissa sitä pidettiin ”keppihevosena” (bobby horse), kun taas ranskalaiset nimittivät keksintöä ”nopsajalaksi” (vélocipède). Kaikenlaisista ajan saatossa värkätyistä pyörän prototyypeistä varsinaisena velocipedina eli polkupyörän ensimmäisenä versiona pidetään pariisilaisen sepän Pierre Michauxin ideaa kaksipyöräisestä välineestä, jonka ison etupyörän akseliin oli sijoitettu polkimet. Korkea malli eli huippuvuosiaan 1880-luvun puoliväliin asti, jolloin sitä alkoi hiljalleen syrjäyttää matalalla kolmiorungolla, takapyörään kohdistuvalla ketjuvedolla, pehmeyttä tuovilla ilmatäyterenkailla ja pian (1900-luvun taitteessa) jalkojen lepuuttamisen polkimilla mahdollistavalla vapaanavalla varustettu ”turvapyörä” (”safety bicycle”).[3] Se muistuttaa jo aika tavalla nykyistä timanttirunkoista standardia.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/9f/L-Hochrad.png

Korkeapyörä ja turvallinen matalapyörä (Wikipedia: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/9f/L-Hochrad.png)

Suomeen polkupyörä ilmestyi korkeana versiona jo 1869, mutta vasta 1880-lukua voidaan pitää varsinaisena suomalaisen pyöräilykulttuurin alkuaikana. Silloin suurimmilla paikkakunnilla pyöräilijät kokoontuivat tapaamisia, retkiä ja kilpa-ajoja järjesteleviksi yhdistyksiksi.[4] Polkupyöräily korkean, jopa 60-tuumaisen etupyörän päällä edellytti rohkeutta, jota vain nuoret urheilumieliset, usein ylioppilaat, uskalsivat osoittaa. Polkupyöräkauppiaaksi 20-vuotiaana ryhtynyttä ylioppilas Inhaakin kiehtoi ”halu uljailla”, jonka hän yhdisti myös pyörämatkansa motiiviksi:

 

Joku vuosi takaperin, vielä kun kävin koulua, syntyi mielessäni ensiksi tuuma lähteä polkupyörällä Euroopan mantereen halki kulkemaan, en muista mistä se oikeastaan sai alkunsa, mutta luultavasti siitä, että suuresti halusin sekä matkustaa että polkupyörällä ”uljailla”. Muutamasta ”urhouden ja reippauden edustajasta” olin lukenut, että tuommoiset polkupyöräretket olivat jotenkin tavalliset.[5]

 

Ainakin Thomas Stevensin taittama tiettävästi kautta aikain ensimmäinen polkupyöräily maailman ympäri ja tästä dokumentoitu tuhatsivuinen seikkailuraportti inspiroivat nuoria ”urhoja” Suomessakin, etenkin Uuden Suomettaren, Turun Lehden ja Hämäläisen siitä heti syyskuulla 1884 kirjoitettua. Harvapäinen kuitenkin oli Suomessa vuosisadan loppuun saakka pidemmälle matkalle lähteneiden, mutta myös silkan ”uljailun” tai hyödyn kannalta polkupyörän hankkineiden joukko. Yhtäältä siksi, ettei polkupyörää etenkään kaupungissa alkuun yhdistetty soveltuvaksi muuhun kuin huviajelukäyttöön, toisaalta siksi, ettei enemmistöllä ollut varaa moiseen, eikä juuri aikaakaan. Polkupyörien harvinaisuudesta kertoo muun muassa seikka, että vaikka 1880-luvulla maassa olikin Inhan[6] lisäksi useampia pyöräkauppiaita kuten Lars Krogius, Karl Stockmann ja Wilhelm Sandberg, ei kukaan välittänyt niitä pääelinkeinonaan.[7] Pyöräilijät niin maalla kuin kaupungeissa taas kuuluivat lähes poikkeuksetta vauraampaan yhteiskuntaluokkaan. Korkeapyöräisen sai 1890-luvun tienoilla 200 ja matalapyöräisen 300 markalla, kun kaupunkityöväen päiväansiot olivat hieman yli 2 markkaa. Vuosisadan vaihteeseen mennessä matalapyöräisten hinnat olivat laskeneet noin 200 markkaan, ja myös käytettyjen pyörien, varaosien sekä korjauspalvelujen markkinat valtasivat alaa.[8] ”Työrahvaan” ostovoima ei polkupyörää kohtaan täällä kehittynytkään yhtä vinhasti kuin suurissa valmistajamaissa Englannissa ja erityisesti Yhdysvalloissa, missä jo vuonna 1895 kulkupelin pystyi lunastamaan muutaman viikon palkalla ja harrastajakunta kasvoi miljoonan yksilön vuosivauhtia.[9] Vasta 1890-luvulla kasvaneen kaupan myötä hintojen hiljalleen laskettua ja tarjonnan parannuttua polkupyörä nousi Suomessa merkittäväksi sosiaalisen erottautumisen välineeksi arvokkuuden symboliksi. Näin muutoksen tiivistää Heikki Kuva:

 

Pyörän käyttö noudattelee samoja linjoja kuin minkä tahansa muun keksinnön vaiheet. Aluksi pyörä oli yläluokan huvitteluväline. Uutuuden kuumimpina aikoina 1890-luvun puolivälissä koko Helsingin nuorekas yläluokka kerääntyi ajelemaan ja näyttämään itseään ja pyöriään Esplanadeille. Poliisilaitoksen ylläpitämä pyörärekisteri on ajan Kuka kukin on -luettelo. Polkupyörä ajoi lehtien etusivuille, se oli ajan eniten mainostettuja tuotteita.[10]

 

Kajanderin ensimmäisen (1890) ja toisen matkaraportin (1897) alkusanat paljastavat jotakin olennaista tästä 1890-luvulla tapahtuneesta muutoksesta. Pariisin-raporttiaan Kajander alustaa keväällä 1890 kuvaillen, ettei silloin ”ollut vielä niin monen miehen naisista puhumattakaan ”pää pyörällä” kuin nyt, vaan pidettiin vielä enimmäkseen kiinni siitä vanhasta ruotsin laista, ”että kellä ei ollut hevosta, se sai käydä jalan”.[11] Seitsemän vuotta myöhemmin Kajander aloittaa sen sijaan julistaen:

 

Nykyään on polkupyörän aikakausi, tuon keveän, siron ja nopean rautahevosen aikakausi, eikä se ole enään mies eikä mikään, kellä ei ole pyörää. Senhän tietää jokainen.[12]

 

Mieheydellä ylioppilas Kajander viittasi nimenomaan polkupyöräilyn urhoilu-ulottuvuuteen, ei sen käytännölliseen tarpeellisuuteen muun muassa työnteon kannalta. Sekä Kajanderilla, Aholla että Inhalla oli enemmän tai vähemmän pyrkimys polkupyöräilijöitä kohtaan osoitettavan arvonannon lisäämiseen. Kajander ei halunnut matkoillaan tulla samastetuksi tavallisiin naisia narraaviin polkupyörä-uljailijoihin, vaan tulla kohdelluksi oikeana tuulta ja mäkiä päin vaikka pyöräänsä taluttaen puskevana – ja mieluiten suomalaisena – matkamiehenä.[13] Inhaa taas etoi sveitsiläisen tullivirkailijan kohteleminen häntä pelkkänä turistina, ”vaikka onhan sillä ylönkatsottava puolikin sillä sanalla, useimmat turistit kun ovat tyhjäntoimittajia, jotka matkustavat vain ”aikaa tappaakseen””.[14]

 

Huwikalu

Myös Aho teki Päivälehdessä 29.4.1896 julkaistussa ”Polkupyöräpakinaa” -kirjoituksessaan selkoa polkupyöräilyn ilmiöstä ja sen sosiaalisista merkityksistä. Siinä polkupyörän tulevaisuuteen vankasti uskova, pääkaupunkikeskeiseen näkökulmaan heittäytynyt Aho tosin vielä aprikoi, millaiseksi ”tarwiskaluksi” väline ajan myötä kehittyy.[15] Huomautettakoon, että vaikka Aholle polkupyörä edusti nimenomaan ”ilon aiheita” tuovaa ”huwikalua”, oli se otettu tarvekäyttöön Suomen sotaväessä jo 1880-luvulla, ja pyöräily oli vähäisissä määrin levinnyt myös maaseudulle niin patruunoiden ja herrojen kuin myöhemmin etenkin 1900-luvulla tultaessa maatyöläisten ja ammattinsa vuoksi liikkuvien erityisosaajien keskuuteen.[16] Pakinassaan Aho näki polkupyörässä ”kauniin” ja ”runollisen” esineen, noteeraten senkin, että pyöräilyn gestiikkaan tottumattomalle ”oppositsioonin” edustajallekin saattoi toki pyörä itsessään olla kaunis, mutta ”liika suorana” tai ”perä pystyssä” polkeva kuljettaja useinkaan ei.

Vastustus polkupyörää kohtaan hälvenee Ahon mukaan kuitenkin varmimmin ensimmäisten ajokokemusten myötä. Vuoden 1898 julkaistussa lastussaan ”Pyöräraivoilija” Aho kuvaa, kuinka ”siivosta ja tasaisesta”, ”suurempia mullistuksia” elämässään kokemattomasta pääkaupungin virkamiehestä sukeutuu kevään aikana raivon partaalle ajautunut yltiöintohimoinen polkupyöräfanaatikko. Alkuun koko asiaa ohimenevänä ”muotihulluutena” vastustanut mies ostaa oman ”Columbiansa” vanhempien pyörämiesten pyörä- ja retkijuttuja kuunneltuaan ja liikkeiden ikkunoita kierreltyään, oppii sillä viimein ajamaankin ”itsetietoista iloa” kokien ja pitää siitä lähtien pyörät pyörimässä ”milloin vain virkatoimet vähänkään myöten antavat”. Jo seuraavana kesänä aikoo pyöräraivoilijamme retkelle ”ympäri Suomen”, jolloin ”hänen raivonsa voi tarttua teihinkin!”[17]

Aho kuvasi polkupyöräilystä innostuvaa usein pääkaupunkilaiseksi, koulutetuksi, urallaan eteneväksi, mutta töittensä vuoksi vastapainoa uusista kokemuksista ja urotöistä etsiväksi mieheksi.

 

Ajatellaan nyt waan pyörämiehen elämää esim. täällä Helsingissä ennen sitä kuin hänellä oli pyörä ja sen jälkeen kun hän sen hankki. Kaupunki jossa hän eli ja liikkui ulottui asunnosta työpaikkaan, virastoon tai konttoriin. Kun sattui joutilasta aikaa, teki hän käwelyn Esplanaadiin, joskus satamiin, ani harwoin Kaiwopuistoon tai wiertoteille. Nyt hän rautaratsunsa selästä aamuin ja illoin ulottaa retkensä Kaisaniemeen, Töölöön, Sörnäisiin ja sunnuntaisin ajaa hän Wanhaan kaupunkiin, Malmiin – – Espooseen, Sipooseen, Porvooseen. – – Mikä virkistys uupuneille aiwoille, mikä suoristus koukistuneelle selälle, mikä jännitys weltostuneille jäsenille!

 

Ote kuvaa melkoisen osuvasti Ahon sanataiteellisin keinoin ilmaistua mentaliteettia harrastukseensa. Pyöräillessä maailma avautuu ja laajenee ulottuen ennen näkemättömien maisemien ja ilmiöiden ääriin, tuoden aiemmin tavoittamattoman läsnäolevaksi ja luoden matkaajan koko kokemisen tavan uudelleen. Aho korostaa myös liikunnan ja omatoimisen etenemisen tuomaa mielellis-ruumiillista virkistäytymistä, jota kaikin puolin kangistavaa konttorityötä tekevä kaipaa palautuakseen. Impressionistisen hersyvää ja romantisoivaa liioittelua Aho sovelsi etenkin omissa matkakertomuksissaan Minkä mitäkin Tyrolista ja Minkä mitäkin Italiasta, mutta käytti keinoa kannustavaan sävyyn myös pyöräpakinassaan esimerkiksi liehitelläkseen pyöräilijää ”oman maan risteilemiseen” ”Satakunnasta Karjalaan” ja osoittaakseen, että lopulta koko ”Eurooppa on hänelle avoinna”. Ennen ensimmäistä ulkomaan pyöräilyään Aho tuntui olevan syvästi vaikuttunut ystävänsä Kajanderin vuoden 1889 ”Parisin matkasta”, jota tämä Ahon mukaan muisteli ”kuin hauskinta aikaa elämästään”.[18]

 

Markkinamies

Ahon suhdetta polkupyörään, pyöräilyyn ja pyörämatkailuun nimittävät ennen kaikkea hauskuus, kokemuksellisuus ja esteettinen herkkyys, mutta myös maskuliiniset merkityksenannot. Esseessään ”Polkupyörällä Pariisissa” Aho yhdisti edellä mainitut aiheet kaupallisiin pyrkimyksiin. Sen avulla kirjailija sai Columbus-merkkisen ratsunsa palkkioksi myynninedistämistarkoituksistaan.

Vekkulilla pilkkeellä ja edistyksen eetoksella koristeltu ylistyspuhe on laadittu miehen ja polkupyörän välisen vuoropuhelun ja jaetun kokemuksen muotoon, jossa amerikkalainen polkupyörä esiintyy kuin maailmankansalaisen parhaana ystävänä ikään:

 

Koko ristimänimeni on Columbus Cycle ja sukunimeni Manufacturing Company. Se on rintaani kirjoitettu. Olen tullut meren yli Englantiin, matkalla Suomeen, kuulin, että olet Pariisissa ja lähdin kysymään, etkö tahtoisi tulla kanssani pienelle löytöretkelle tässä maailmankaupungissa ja sen ympäristössä.[19]

 

Ahoa polkupyörässä kiehtoo uuden näkemisen ja kokemisen sekä polkemisen fyysillisen viehätyksen lisäksi vauhdin ja menemisen kepeyden mahdollistava tekniikka. Niin kuin tuolloin ja vielä nykyäänkin, olennaista polkupyörän esittelyssä on selonteko välineen ominaisuuksista. Aholle kymmenkiloinen, muun muassa tomunkestävistä laakereista, puuvanteista ja kevyistä rattaista valmistettu Columbus, ”köykäinen kuin ruohokeppi”, edustaa samalla kevyesti poljettavaa ”kaunotarta” ja muita ratsuja mieluusti haastavaa väsymätöntä ”rotuhevosta”, joka vielä retken loputtuakin ”näyttää iskevän nikkelöityä silmää ja kaaputtavan kampiaan, valmiina lähtemään uudelle kiertomatkalle”.[20] Seikasta, että Ahon vaimolla Venny Soldan-Brofeldtilläkin oli Pariisissa mukana oma pyöränsä, ei seikkailuaan hehkuttanut myyntimies tullut maininneeksi mitään.[21]

On huomioitavaa, että niin polkupyöräkauppias Inhan kuin matkaaja Kajanderin raporteista – vaikka kaunokirjallisesti rikkaita kuvauksia ja oikein kirjailijoiden kynästä ovatkin – puuttuu miltei tyystin Ahon osalta yllä kuvattu ”tavarafetisismi” ja suostutteleva markkinapuhe. Kajanderille polkupyörä oli erityisesti ensimmäisellä retkellä korostetusti väline, ”kone” matkan taittamiseksi. ”Kone”, jonka takavarsi, korkeapyöräinen kun oli, vääntyi ensimmäisen reissun alkumetreillä kilvanajossa ”kahden Pohjan isännän” kanssa jo Tammisaaressa. Pyöränsä Kajander korjautti vasta laivamatkan jälkeen Tukholmassa.[22] Inha, vaikka vuonna 1886 ensimmäisten joukossa ajoikin ”kahlevekselillä” eli ketjuvedolla varustetulla Roverin matalapyörällä, kuvasi kokemusta pyörästään lakonisen yksimalkaan ”aivan tyydyttäväksi”. Inha rehdisti painotti ajokkinsa heikkouksia kuten ohjattavuutta ja ajettavuutta mäissä ja tuulisissa olosuhteissa, mutta myös sen hyviä kokemuksia etenkin kuvausreissujensa osalta.[23]

Inhan kuvataidetta 1899. Pyöriä tässäkin. (Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/I._K._Inha#/media/File:Mustiala.jpg)

 

Reinin matkalla

Vuoden 1897 alkukeväällä päättivät Hausjärvellä toisensa paria vuotta aiemmin tavanneet ystävykset Aho ja Kajander lähteä kylmästä Suomesta etelämmäksi kesää etsimään: Ensin laivalla Lyypekkiin, sitten junalla Kölniin ja viimein polkupyörällä ylös Reinin vartta. Ahon matka pyörän päällä jäi jalkojen väsymisen vuoksi Mainziin ja suuntautui sieltä hetimmiten junalla Pariisiin, kun taas Kajander jatkoi polkemista aina Apenniineille asti. Herkullista miesten pyöräilysuhteen arvioimisen kannalta on, että molemmat tulivat taltioineeksi tuntemuksiaan yhteisen taipaleensa osalta. Ahon raportissa ajamisen kepeys ja maisemien ihailu korostuvat, kun taas Kajander keskittyi enemmän kuvaamaan maatyöläisten oloja ja maanviljelyksen tilaa Keski-Reinin viinialueilla.

 

Reissu kesä 2013 163

Reiniä pohjoiseen Drachenfelsin linnakkeesta Königswinteristä kuvattuna. Snellmankin kävi täällä – me heti n. 172 vuotta myöhemmin. Aho ja Kajander pyöräilivät oikeaa puolta kohti Mainzia.

Ahon ”Polkupyörällä Reinin rantoja” alkaa retorisella aprikoinnilla siitä, kuinka polkupyörä, ”tuo vihoviimeisten aikain keksintö, tuo kaikista uusin kulkukapine, jonka rumuudesta ja epärunollisuudesta on niin paljon puhuttu”, soveltuu runolliselle ja romanttiselle Reinille. Houkuttelevimmat maisemat oli Ahon mukaan kuitenkin kohdattava nimenomaan polkupyörällä, sillä rautatiellä menevät yksityiskohdat ja koko seutua henkivä elämäntuntu ohitse liian vilkkaan. Pyörällä maisema muuttuu sopivaa vauhtia, eikä vaihdu kuten nopeammin matkustaessa. Laivassa keinumisen ja rautatiellä tärisemisen jälkeen oli ”sanomattoman suloista istua satulassa notkahtelevien vieterien päällä ja hengittää kevätilmaa”, polkea myötätuulessa kohti Reinin kukkuloita. Kellon kilahtaessa, ketjun hymistessä ja satulan notkahdellessa ”matkanteko oli kuin leikin tekoa leveällä, sileällä tiellä”, toisin kuin Suomessa, missä ”ajaminen kapeilla teillä vaatii siellä ajajan kaiken huomion puoleensa”. Ruoka- ja juomahuoltokin hoitui makkaraan ja viiniin turvautuen. Niin jatkoi parivaljakko viinikepillisen voimin matkaansa kuin ”istuttaisiin selkäkenossa mukavassa vaunussa, jota jokin uusi tuntematon voima kiidättää eteenpäin”.[24] Yöpyminen onnistuu vähällä rahalla parhaiten viinituvissa:

 

Kun semmoiseen illalla tullaan, viedään pyörät talliin, puhdistaudutaan pölystä, muutetaan kuivaa päälle, istutaan sitten runsaan ruokapöydän ääreen, maistellaan sitä ainaista viiniä, jutellaan isännän ja kaikkien muiden vieraiden kanssa myöhään yöhön, eikä muisteta tämän maailman murheita enemmän kuin entisajan maantieritari, joka oli lähtenyt liikkeelle, seikkailuretkille, tietämättä minne meni, kunhan vain meni niin pitkälle kuin tietä riitti.
Niinpä niin, maantieritari! Ne ovat olleet ja menneet, mutta aate elää, elää ja tulee yhä enemmän elämään meissä nykyajan polkupyöräritareissa, joita jo nyt vilisee kaikilla teillä ja kujilla, toiset laihoja kuin Donkkisotit, toiset lihavia kuin Sankkopanssat, mikä minkinnäköisen Rosinanten selässä, useilla omat Dulssineansakin mukanaan.[25]

 

Polkupyörämatkailu eittämättä edusti Aholle ”pyöräurhouden” kehittyneintä ja jalointa muotoa. Mutta siksikö vai siitä huolimatta, ettei Aholla pitemmistä pyöräreissuista juurikaan ollut omakohtaista kokemusta? Kokeneemman Kajanderin kertomuksesta ei Ahon yllä olevan lainauksen sisältämää voimantuntoisuutta, uhoa ja mahtipontisuutta löydy merkkiäkään. Kajander toki kehui omaa upouutta bielefeldiläistä matalapyöräänsä muistellen, kuinka aiemmalla korkealla englantilaisella velosipeedilla ”oli kuristaa itsensä telefooni lankoihin”.[26] Muutoin Kajander keskittyi varhaisemman retkiraportin tyyliinsä kuvailemaan matkansa arkisia sattumuksia, vastoinkäymisiä, kohtaamisia, maaseutua ja luonnonkohteita. Tämäntapainen banaali aspekti puuttuu Ahon vähäsivuisemmista polkupyöräjutuista miltei tyystin, mutta sen sijaan korostuu ”matkakuvissa” Tirolista ja Italiasta, missä hän Venäjälle kriitillisenä lehtimiehenä oleili ”maanpaossa” ensimmäisen sortokauden aikana 1903-1904.

 

Viimeinen polkaisu

Jää jossiteltavaksi, miten olisikaan Aho kirjaillut pitemmistä polkupyöräretkistään, sellaisia kun – saatikka mitään Kajanderin ja Inhan pyöräjotoksiin verrattavaa – tämä ei ikinä tehnyt. Ahon ei tarvinnut mainita vastatuulista tai vääntyneistä takavarsista, vikureista kanssamatkaajista tai pitkittyneistä huolloista, kivittävistä pikkulapsista (Kajander) tai kepin pyöränpuoliin viskoneesta papparaisesta (Inha). Ahon vähäisen matkakerronnan onnistuu tapahtumain niukkuudesta johtuen pitäytyä suloisen impressionismin ja oodinomaisten omintakeisuuksien piirissä. Realismi ja naturalismi jäivät Aholla arkisen epiikan, romaanitaiteensa tyylisuunniksi, kun taas Inha sekä Kajander korostivat arjenkatkuisia ponnistuksia ja äkillisiä vastoinkäymisiä myös matkaraporteissaan. Aho ei juuri muissakaan polkupyöräteksteissään kirjoittanut ”kuten se on”, vaan ”miltä se kuvitelmissa tuntuu”, siis aina hauskasti, innokkaasti ja tietyllä tendenssillä – joko markkinahenkisesti tai uutta edistyksellistä harrastusmuotoa promotoiden. Toisin oli laita Ahon muiden matkatekstien niin kuin ”Minkä mitäkin Italiasta” kohdalla, jossa Aho takertui tämän tästä jokapäiväisiin sattumuksiin, epäkohtiin ja senhetkisiin tunnelmoihin. Vakaus ja vakavuus sen sijaan eivät tunnu mahtuvan Ahon ja polkupyörän välille. Siksi pyöräkertomuksista saattaa muihin aikalaisraportteihin verratessa ensimmäiseksi jäädä sangen falski ja esanssinen maku.

Ahon polkupyöräilystä kirjoittamien tekstien perusteella ei juuri voida päätellä, kuinka paljon Aho todellisuudessa pyöräilyä harrasti ja oliko hänen suhteensa pyöräilyyn niin ylitsepursuavan myönteinen kuin hän kynänsä kautta antoi ymmärtää. Aiheellisempaa onkin arvioida, millainen ja kuinka merkittävä Ahon panos oli polkupyöräilyn suosion kannalta. Etenkin uskalias ja monilaatuinen vuoropuhelu polkupyöräilyn vastustajien sekä intoutuneisuus uusien mallien mainostamiseen osoittavat vihkiytyneisyyttä lajiin. Ahon taika oli saada polkupyöräelämästä kertova teksti itsessään eläväiseksi, luoda elämän vaikutelma kuvattavaansa, oli tämä sitten kuinka kaukaista todellisuutta hyvänsä. Siinä onnistuivat toki Inha ja Kajanderkin, mutta omissa raportointiin rajoittuneissa tarkoitusperissään, eivät Ahon laajuisella kaunokirjallisella ja retorisella taitavuudella.

Ahoa moniäänisempää ja mukaansa tempaavampaa polkupyöräskribenttiä on vaikea Suomesta edelleenkään löytää!

 

 

Viitteet
[1] Hall 1999, 227.
[2] Kylliäinen 2009, 7, 13-15.
[3] Kanerva & Tikander 2012, 311-312.
[4] Kylliäinen 2008, 7.
[5] Inha 2009, 34.
[6] Ks. Kylliäinen 2009, 17-18: Konrad Into Nyströmille ja veljelleen Toivolle polkupyörien välitys oli varastojen ja pääomien puutteesta johtuen hidasta, etukäteismaksuun ja ulkomaantilaukseen perustuvaa yksittäiskappalekauppaa, kun taas suuremmat kauppiaat pystyivät harjoittamaan sivutointaan suuremmalla volyymilla ja jälkikäteislaskutuksella.
[7] Kylliäinen 2009, 14-15, 16-17, 27-28.
[8] Ks. Kylliäinen 2009, 17; WWW1; Aamulehti 18.5.1899.
[9] Penn 2012, 8.
[10] Kuva 1990, 10-11.
[11] Kajander 2008, 25: on hämmästyttävää, että kuinka vanhentuneeksi Kajander kuvaa kirjoitusajankohdasta alle vuotta aiemmin tekemänsä matkan puitteita polkupyöräilyä kohtaan osoitetun suosion osalta.
[12] Kajander 2008, 85.
[13] Kajander 2008, 33, 35, 41, 43.
[14] Inha 2009, 95.
[15] Aho 1896.
[16] Kylliäinen 2008, 8: tässä Kylliäisen kuvaus polkupyörän käytön leviämisestä 1880-luvulla maaseudulla myös torpparien ja maatyöväen keskuuteen on hatara ja epätarkka. Huomattavampi yleistyminen tapahtui vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.
[17] Aho 1936b.
[18] Aho 1896.
[19] Aho 1936a, 569-570.
[20] Aho 1936a, 570, 573, 579.
[21] Ks. WWW2.
[22] Kajander 2008, 26.
[23] Inha 2008, 34-35; Kylliäinen 2008, 18-19.
[24] Aho 1936c, 277, 279, 282, 285.
[25] Aho 1936c, 286.
[26] Kajander 2008, 90.
LÄHTEET
Aineisto
Aho, Juhani 1896: ”Polkupyöräpakinaa”. Päivälehti 29.4.1896, 98, 2.
Aho, Juhani 1936a: ”Polkupyörällä Pariisissa”. Teoksessa Aho, Juhani: Kootut teokset X. Porvoo: WSOY, s. 569-579.
Aho, Juhani 1936b: ”Pyöräraivoilija”. Teoksessa Aho, Juhani: Kootut teokset X. Porvoo: WSOY, s. 275-278.
Aho, Juhani 1936c: ”Polkupyörällä Reinin rantoja”. Teoksessa Aho, Juhani: Kootut teokset VI. Porvoo: WSOY, s. 277-289.
Inha, I.K. 2009: Muistelmia polkupyöräretkeltäni. Sastamala: Vammalan kirjapaino.
Kajander, Kalle 2008: Kirjeitä polkupyörältä Euroopan eri maista. Toimittanut Mikko Kylliäinen. Hausjärvi-Seura ry: Painoyhtymä Oy.
Sanomalehtilähteet
Aamulehti 18.5.1899
Muu kirjallisuus
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Tampere: Vastapaino.
Kanerva, Juha & Tikander, Vesa 2012: Urheilulajien synty. Helsinki: Teos.
Kylliäinen, Mikko 2008: ”Kalle Kajander – kirjailija, talonpoika ja pyöräilijä”. Teoksessa Kajander, Kalle: Kirjeitä polkupyörältä Euroopan eri maista. Hausjärvi-Seura ry: Painoyhtymä Oy, s. 7-22.
Kylliäinen, Mikko 2009: ”Maamme etevin polkupyörällä kulkija”. Teoksessa Inha, I.K. 2009: Muistelmia polkupyöräretkeltäni. Vanhat Velot ry: Vammalan kirjapaino, 7-31.
Kuva, Heikki 1990: Pyöräilyn puolesta. Jyväskylä: Gummerus.
Penn, Robert 2012: Rakkaudesta polkupyörään. Keuruu: Otava.
Elektroniset lähteet
WWW1: Miesten ja naisten ansioita 1800- ja 1900-luvuilla: Saatavilla osoitteessa: http://www.pori.fi/kulttuuri/satakunnanmuseo/teollisuustyonjaljilla/tyovaesto/palkka/miestenjanaistenansioita1800-1900-luvuilla.html. [Viitattu 5.5.2015.]
WWW2: Maailmanmatkaaja. Saatavilla osoitteessa: http://www.juhaniahonseura.fi/aineistoja/oppimateriaali/?q=maailmanmatkaaja. [Viitattu 5.5.2015]

 

 

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *